Muutamia ajatuksia siitä, miten yksittäinen ’karhukainen’ havainnoi maailmaa helmikuussa.

Helmikuu on kuukausista kaunein: valo voittaa ja saan silti hyvällä omatunnolla pukea muutamankin kerroksen villaa ylleni vaikuttamalta omituiselta, sillä ulkona voi edelleen olla todella viimainen kylmyys. 

Parasta on pakata itseni ja lähteä metsään puhumaan hiidelle iloani ja onneani. Lyylikulho mukaan, pakattuna kahvilla, sokerilla, suolalla, viljalla ja tilkkasella rommia. 

Yöksi tuvassa laitan rautapataan juureksia ja aamulla syön takan jälkilämmöllä kypsynyttä ruokaa, tai heinäkasassa hautunutta puuroa. Ei tarvitse tulla kyselemään reseptiä, sitä on käytetty mitä olen sattunut löytämään. Pata lepää kolmijalan varassa, joka on joskus hevosenkengistä taottu.

Takan lämmössä viritän rumpua ja yritän saada edes omaan korvaan sopivaa sointua aikaan. 

Tunnen taas erityisesti helmikuussa yhteyttä esivanhempiini, jotka laskivat mäkeä huutaen ”pitkiä pellavia” ja riemuitsivat kevään valosta ja rytmittivät elämäänsä vuodenkierron mukaan. Nyt on taas yksi vuodenkierron kohta.

Helmikuu merkitsee minulle aikaa, jolloin karhu kääntää kylkeä, ja miettii josko pitäisi harkita heräämistä. ”Ei, ehkä nyt ei vielä,” miettii hän, ja jatkaa nukkumista.

Metsässä näkyy jo merkkejä kevään aavistamisesta. Jälkiä, pöllöjen iltahuhuilua, tuoreessa hangessa siiveniskuja. Kun kevät koittaa, niin tiedän lammen, jossa näen vesiliskokoiraiden esittelevän itseään pörheänä, ja ensimmäiset sammakon kudut.

Kaiken tämän päällä lepää tietoisuus siitä, että en ole yksin. Minä olen ollut, minä olen ja minä tulen olemaan. 

Helmikuu on heräämisen aikaa.

-Tammirinne