(Teksti on alunperin julkaistu Parolan koulun blogissa)
Joulukuussa 2013 alkoi kuulua sisäpiirihuhuja kulttuuriministeriöstä. Pieni yhteisöni Karhun kansa oli rekisteröity uskonnolliseksi yhdyskunnaksi. Oman rakkaan heimoni olemassaolo oli virallisesti tunnustettu. Tuntui epätodelliselta. Kolmen vuoden epävarma työ oli sittenkin kannattanut.
Yhdyskunnaksi hyväksyminen ei ehkä muuta paljoakaan käytännössä, mutta symbolisesti sillä on paljonkin väliä. Tuon päivän jälkeen en ole kertaakaan kuullut sitä kysymystä, joka rekisteröintiprojektin aikana esiintyi taajaan: ”Ootteks te niinku tosissanne?” Jostain syystä totisuus näyttää monen mielessä olevan tärkeä mittari sille, onko jokin vakavasti otettavaa, ja tuolle määreelle huono huumorimme ja railakkaan seksuaalisten kansanlaulujen kailottelumme nauroi räikeästi päin naamaa.
Silloin kun ensimmäiset kuusi meistä kerääntyivät vuoden 2010 karhunpäivän vieton yhteydessä kirjoittamaan yhdyskunnan kuvausta, tiesimme joutuvamme tekemään kompromisseja. Paperi oli alusta saakka suunnattu pelkkiin hierarkkisiin dogmiuskontoihin tottuneille ulkopuolisille, joiden tehtävänä olisi arvioida olemmeko sellainen mystinen “oikea uskonto”, jota rekisteröintikäytännöt edellyttävät. Tekstissä luetellaan asioita: kuppikivet, haltijat, käsitys kolmikerroksisesta maailmasta. Ne ehkä pitävät paikkansa, mutta jättävät kuitenkin tavoittamatta olennaisen.
Toisin kuin uskomisen tärkeyttä korostavalle herätyskristilliselle, minulle asioihin uskomisella on lähinnä työkalun asema. Tämä antaa suomen uskonto-sanalle mielessäni kenties hiukan hupaisia sivumerkityksiä, mutta myös nanaishamaani Lindza Beldyn kerrotaan tokaisseen: ”Uskonto? Se on venäläisten. Meillä on vain meidän shamaanimme.” Kuvaukseen suhtautuminen tiivistyi muotoon: ”Monijumalaisena uskontokuntana emme katso tarpeelliseksi ottaa kantaa muiden uskontojen totuuteen.”
Uskomista ja varmuuksia paljon tärkeämpää on kunnioitus, jolla tullessamme olimme kutsuneet ihmissuvun kantavanhemman Karhun hengen paikalle Otavaisen olkapäältä. Tai se iättömän ihmisyyden tila, johon pääsimme myöhemmin illan pimettyä nuotiotulen äärellä antautuessamme yhdessä tuottamaan kaikkia kehojemme mahdollistamia ääniä. Tai ylpeys jolla kerroin suopursun tuoksusta puolalaisystävälleni, joka oli saapunut vieraaksemme. Tai yhteys jota koin halatessani muita hyvästiksi matkaloitsun lukemisen jälkeen. Mutta niitä olisi mahdotonta edes selittää sanoilla. Kukin tulkitsee käsitteitä itselleen kertyneestä pohjasta käsin.
Katse ylös yksilöstä
Muutaman kymmenen ihmisen muodostama uskonnollinen yhdyskunta saattaa olla pelkkä hassunhauska kuriositeetti. Mutta sen syntyminen juuri tässä maailmantilanteessa ei ole pelkkä sattuma, vaan osa laajempaa alkuperäisuskontojen uudelleennousua niin Euroopassa kuin muuallakin, jopa maissa joissa vanhojen jumalten palvonta saattaa edustaa henkeä uhkaavan tason radikaaliutta. Osaltaan etnisyyden heräämisessä voi nähdä vastavoiman globaalille markkinavetoiselle kulttuurille, osaltaan se lienee reaktiota liialliseen järjen ja tehokkuusajattelun ylivaltaan, jota planeettamme ei näytä kestävän. Tehokkuus erillään syntytiedosta muuttuu laajemmassa mittakaavassa äärimmäiseksi epätehokkuudeksi, järki ilman kestäviä arvoja päättömäksi tyhjän jahtaamiseksi.
Jos luonnolla ja ympäristöllä ei nähdä minkäänlaista itseisarvoa, jonka tähden niitä täytyisi kunnioittaa, jos ihminen nähdään erillisenä koko elonkehän kattavasta hengittävästä ja liikkuvasta kokonaisuudesta, ei mikään kannusta kohtuuteen tai estä tuhoamasta kaikkea jolle ei juuri sillä kvartaalilla satu näkymään käyttöä. Samalla kadotamme elinmahdollisuutemme, juuremme ja niin, itsemme. Sillä eksistentiaalista ahdistusta yksinäisessä kopperossaan poteva urbaani ihminen tarvitsee yhteisöllisyyttä ja johonkin itseään suurempaan kuulumista siinä kuin aiemmatkin sukupolvet. Kaupungistumisesta huolimatta metsä eli Tapio on monelle suomalaiselle edelleen se paikka, jossa tuo tunne syttyy kuin itsestään. Se missä ihminen voi vielä liian pitkälle viedyn valistusajattelun synnyttämien tuhojen jälkeenkin ymmärtää metsän kielen.
Toisinaan olen hiukan kateellisenakin miettinyt, miten erilaista alkuperäisuskonnon harjoittaminen on vaikkapa Japanissa, jossa perinne ei ole missään kohtaa ollut uhattuna tai vaarassa kadota kokonaan. Mutta toisaalta shintolaisilla on myös taakkanaan kaikki vuosisatojen varrella kertynyt institutionaalinen painolasti, jolla on ikävä tapa peittää alleen toiminnan varsinainen mieli ja tarkoitus. Me puolestamme olemme joutuneet ja saaneet tarkkaan miettiä, mitä oikeastaan olemme tekemässä ja ennen kaikkea miksi. Tuloksena rakentunut luomuanarkia on varmasti tekijöidensä näköinen ja omanlaisensa ajankuva, mutta samalla osa sitä vuosituhansien jatkumoa, jolla meitä edeltä menneet ja toivottavasti myös meidän jälkeemme tulevat kunnioittivat ja kunnioittavat näitä samoja sijoja.
Ennen kuin aloin löytää toisia vierelleni, harjoitin suomenuskoa pitkään yksinäni. Tai harjoitin ja harjoitin. Lähinnä taisin lukea kirjoja folkloristiikasta, uskontotieteestä, suomen kielestä ja historiasta. Vaikka metsässä on aina tuntunut kodilta, en osannut kunnolla yhdistää karttunutta tietopohjaa kokemukseen. Ehkä tämä edellyttää juuri sitä kuuluisaa uskon hyppyä, sitä mitä vaaditaan, jotta kykenisi päästämään irti kapeasta yhden selitysmallin maailmankuvasta. Yhteisöllisen uskonnon harjoittaminen vaati yllättäen yhteisöä, jonka kanssa sitä harjoittaa.
Aina aiemmin vierastamani ritualistisuus alkoi tuntua luontevalta ulkoiselta tavalta kuvastaa ja luoda sisäistä kokemusta. Kun minä ja tuolloin ainoa toinen samasta kaupungista tuntemani suomenuskoinen päätimme käydä talvipäivänseisauksena nostamassa maljan nousevalle auringolle edeltäjiemme rautakautisella röykkiöhaudalla, päädyimme harhailemaan pari tuntia järven jäällä koivet jäässä, löytämättä koskaan oikeaa paikkaa lumikinosten alta tai näkemättä vilaustakaan itse päätähdestä pilvikerroksen takaa. Mutta viime kädessä se ei haitannut, sillä ajatus oli tärkein. Ja ajatus vaatii usein konkreettisia tekoja manifestoituakseen, toisinaan rationaalisen käytöksen rajat ylittäviä sellaisia. Nojatuolifilosofinti ja viileä etäisyys eivät riitä pelastamaan meitä itseltämme.
Lempo soikoon!
Viikonloppuna lähden viettämään helajuhlaa ystävieni, läheisteni, perheeni kanssa. Ajan virtaa merkkipaaluttavista vuotuisjuhlista hela lienee henkilökohtainen suosikkini. Hela, toukojuhla, suviyöt, vakkajuhla, Sämpsä Pellervoisen herätys ja mitä kaikkea siinä nyt yhdistyykin, juhlistaa uutta kasvua, hedelmällisyyden ja syntymän jälleen kerran koittavaa voittoa kuolemasta ja määrittelyjä pakenevaa elämänvoimaa eli lempeä. Juhla on riehakas ja ilontäyteinen. Esivanhemmillemme se merkitsi, että nälkäkuolema oli taas kerran vältetty, mutta myös paksusti voiva hyvinvointiyhteiskunnan asukki voi tuntea saman kevään riemun ja leikillisyyden pimeyden ja kylmyyden väistyttyä, kun kaikki on taas yhtäkkiä vihreää ja kukkivaa. Sen peilikuva on kekri, kuoleman ja martaiden juhla, vanha vuodenvaihde ja henkinen tilinpäätös.
Juhlan aluksi sytytämme jälleen kerran pyhän tulen seisoen kehässä ja laulaen kalevalamittaista Tulen syntyä, lineaarisen ajan ulkopuolelle sijoittuvaa myyttiä siitä, miten tulikipuna tuli taivosista ihmisten maailmaan, ja miten tuhoisa se voi pahimmillaan olla, vaikka silti niin tärkeä kunnioituksella vaalia. Sama liekki palaa sisimmässäni, saa tekemään asioita, luomaan uutta, tutkimaan maailmaa, välittämään toisista ihmisistä. Minä kutsun sitä Lemminkäiseksi eli Lemmoksi. Mutta sanat vievät meidät herkästi sivuraiteille, kohti teologisia mittelöitä sen sijaan, että keskittyisimme itse kokemukseen ja siihen, miksi se ylipäätään olisi tarpeellinen merkityksellisyyden tuottajana.
Fysikaalinen reaktio, tiedon ja intohimon palo, hedelmällisyyden jumala, vaalittava työkalu, kypsennysväline, lämmön lähde, puunkappaleiden tuho, potentiaalinen vaaratekijä. Kaikki rinnakkaistodellisuudet ovat yhtä aikaa läsnä, kun katsoo liekkeihin. Tieteellisin menetelmin hankittu tieto on muuttanut ymmärrystämme maailmankaikkeuden rakenteesta, tuonut koko ihmiskunnan keräämän viisauden parin näppäimenpainalluksen ulottuville, siirtänyt kuoleman pääasiassa vanhuuteen ja toivottavasti vielä auttaa meitä korjaamaan aikaansaamiamme ympäristötuhoja. Rationaalisuuspyrkimys ei kuitenkaan tarkoita, että kannattaisi hylätä muut menetelmät saati vallankaan pitää sitä vastakkaisena kokemuksellisuudelle.
Todistepohjaisuuden, itse itseään korjaavan avoimen prosessin ja dokumentoiduin keinoin tuotetun tiedon arvostaminen ei tarkoita, että olisi pakko tuudittautua reduktionismiin, pelkkään numeerisesti arvotettavaan mikromanagerointiin saati “tieteellisen maailmankuvan” kaltaisiin käsitteellisiin mahdottomuuksiin. Yhteisöllisen luontokokemuksen ja tieteen näkökulmat eivät mitenkään automaattisesti sulje toisiaan pois, vaan parhaimmillaan täydentävät ja tukevat toisiaan, muodostavat hedelmällisen vuoropuhelun. Tilanne ratkaisee, mikä katsantotapa on milloinkin käyttökelpoisinta nostaa vallitsevaksi tulkinnaksi, mutta silloinkaan ei ole mitään syytä samalla hylätä kaikkia muita. Yhden ainoan totuuden mallit ovat aivan liian usein ajaneet meidät ongelmiin.
Etsi luontosi lovesta,
syntysi syvästä maasta,
haon alta haltijasi,
korkeus kovasta maasta!
Tiina Malinen