Pitämyspuu on talon ja sitä asuttavan suvun tai perheen oma yksityinen uhripuu. Puulle käydään eri vuotuisjuhlien aikaan lyylimässä eli luovuttamassa antimia, ja tämän vastapalveluksena puuta asuttava haltija turvaa kotipiiriä ikävyyksiltä. Usein pitämyspuulla käydään muulloinkin kuin vain vuodenkierron taitekohtien aikaan. Käytännössä kuka hyvänsä talouden jäsen saattaa milloin vain viedä puun tyvelle antimia, kertoa puun haltijalle huolistaan, sekä pyytää siltä, suvun vainajilta tai maaemolta apua. Vanhastaan tärkeimmät antimien luovuttamiset tehdään kuitenkin talon emännän tai isännän toimesta.

Pitämyspuuperinne koskee koko Suomea lappilainen kulttuuripiiri mukaan lukien, joten erilaisten paikalliskielten ja murteiden myötä puulla on ollut käytössä monta eri nimeä. Yleisimpiä ovat jo edellä mainittu pitämyspuu, sitten uhripuu (uhri on vanha germaaninen sanalaina, vrt. kantasana *ufri tai nykyruotsin offer), aljopuu (aljo tarkoittaa ”hoidokkia” tai ”kesyä”), lyylitys– tai lyylimispuu (sana lyyli liittyy käsitteisiin ”uhri”, ”antimet”, ”hemmottelu”, lepyttely”, ”onni”), elättipuu, pihapuu, sekä kartanopuu (myös kartano on vanha germaanilaina, ja sillä tarkoitetaan kielessämme suurta maatilaa, ja sen päärakennusta sekä pihamaata).

Luonteeltaan pitämyspuut liittyvät hiisien kanssa keskenään samankaltaisten kulttipaikkojen perinteeseen. Siinä missä pitämyyspuut ovat perhe- ja sukukohtaisia uhripaikkoja, hiidet ovat kuitenkin laajempien sosiaalisten ryhmien kuten kylien tai seutukuntien käytössä. Hiidet voivat olla kokonaisia kalmistoja tai uhrilehtoja, kun taas pitämyspuu on aina yksittäinen puu.

Kerrottakoon, että saamelaisten seidat edustavat samantapaista pyhien paikkojen perinnettä kuin itämerensuomalaisten hiidet ja pitämyspuut. Jos eroja pitää korostaa niin voidaan ehkä yleistäen sanoa, että seitaperinne kytkeytyy varsinkin elinkeinonharjoitukseen liittyvän onnen tavoitteluun, kun taas pitämyspuut ja hiidet liittyvät vanhoilta juuriltaan vainajainpalvontaan. Kultti- ja uhripaikkoina seidat ovat usein komeita kivilohkareita ja kallioita, mutta joskus myös ihmisen veistämiä paaluja. (Myös itämerensuomalaisessa perinteessämme palvotaan puupatsaita, mutta olkoon se oman kirjoituksensa aihe.) Hiisien ja pitämyspuiden haltijoitten tavoin, seitahenget ovat yleensä melko heikosti personoituja.

Ihmisten muuttaessa uudelle asuinpaikalle, uusi pitämyspuu voidaan istuttaa paikalleen – kun siis tupaa aletaan rakentamaan tai paikalla olevaa vanhaa korjataan. Pihapiiristä voidaan myös valita luonnostaan kasvava puu elättipuuksi, kunhan se ei ole isäntää tai emäntää vanhempi. Tällä varmistetaan isäntäväen iäkkyyden suoma kunnioitettu asema suhteessa nuorempaan pitämyspuuhun. Tällä taas osaltaan pyritään nostamaan talonväen elättipuulle osoittamien pyyntöjen ja rukousten tehoa.

Erityisen tärkeää pitämyspuulla käynti on kekrin aikaan, jolloin puulle lyylitään kuluneen satokauden antimia. Samalla puun luona ollaan yhteydessä suvun tuonilmaisiin vainajiin, niitä kunnioittaen ja niiltä turvaa sekä onnea pyytäen.

Pitämyspuun oksia ei koskaan tule katkoa, eikä itse puuta kaataa. Jos näin tekee, aiheuttaa se talolle vaikeuksia, sekä pahimmassa tapauksessa onnettomuuksia ja jopa kuolemaa. Tämä johtuu pitämyspuun ja pitäjiensä välisestä kohtalonyhteydestä, jonka taustalla vaikuttavat puuhun kytkeytyvän paikkahaltijan ja toisaalta tämän kautta toimivien esivanhempien sekä maanväen suopeus. Onkin helppo ymmärtää miksi pitämyspuut ja niiden välitön tuntuma on syytä rauhoittaa kaikesta ylimääräisestä touhusta. Talon lyylipuun likellä ei ole myöskään syytä kiroilla tai muuten sopimattomasti käyttäytyä, eikä siihen turhan päiten kiipeillä.

Myrskytuulen kaataessa pitämyspuun, on sen haltija hetken aikaa koditon. Tällöin tulee talonväen kiireesti valita tai istuttaa uusi puu aljopuukseen, ja runsain lyylinnöin pyytää haltijaa asettumaan siihen. Jos uudeksi pitämyspuuksi valitaan jo kasvava puu, on senkin paras olla isäntäväkeä nuorempi elätti. Mikäli kaikesta huolimatta uusi uhripuu ei jostain syystä riittävän nopeasti valikoidu käyttöön, saattaa pihapiirin aiemmin turvannut haltija etääntyä talosta ja sitä asuttavasta perheestä, jolloin talonväki voi jäädä suojattomaksi. Asioiden edetessä tähän vaiheeseen, on tietäjän tai noidan apu tarpeen. Tämän tehtävä on loitsuin ja lauluin sekä uhrimenoin valita paikalle uusi lyylipuu, varmistaa metsän ja mannun väen yhteistyöhalukkuus asukkaiden näkökulmasta, huomioida haltijat sekä esivanhemmat, ja lopulta puhutella sekä suostutella paikkahaltija puun uudeksi pesijäksi, puun tarjoamalle eholle asennolle.

Kun uudella pitämyspuulla lyylitään ensimmäistä kertaa, on paikalle hyvä viedä tavanomaista runsaammat antimet. Samalla haltijaa voi puhutella vaikkapa seuraavankaltaisen loitsun turvin:

kaunis kankahan eläjä,
puitten puhtahien pitäjä,
tule tänne turvaksemme,
näkyville näille maille

tykönämme täällä toimi,
väkenämme voimanamme,
tupasemme turvahana,
sukumme pesien puoltajana

tule tänne tarvittaissa,
kutsuttaissa käy ain tänne,
miehen sanoja kuulemahan,
sanoja naisen pohtimahan,
lasten kulkua katsomahan
lyylijiä auttamahan

hyvin aina asuaksemme,
rauhassa eleäksemme,
pyhän pellon pientarella,
mannun makian myötäsenä,
metisen metsän mieluisana

täs on sulle haltijalle,
aimoannit antimeksi,
lujaksi lukoksi juurihille,
väkeheksi leviän latvan,
runkos komian rakentimiksi,
tupasi tyynen kantajaksi

(Teksti on alunperin julkaistu Miika Vanhapihan Sammenluola blogissa.)