Nykyisen Suomen alueella ovat ikivanhan karhukulttimme tärkeimmät juhlat ajoittuneet keskitalveen. Karhuja on vanhastaan metsästetty erityisesti talvipesiltä, ja pyyntitapaan on liittynyt hyvin monipuolinen ja rikas seremoniakokonaisuutensa, eli niin sanotut karhunpeijaiset. Samankaltaisia talvijuhlia ja seremonioita esiintyy myös saamelaisilla, obinugrilaisilla kansoilla, ainuilla, sekä Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöillä. Meillä kontion talvipyyntiin liittyvät monipäiväiset juhlat ovat olleet sekä kouvon häät että hautajaiset, joihin on kuulunut monen muun pyhän toimituksen ohella karhun rituaalinen syöminen, lukuisat loitsut ja runolaulut, sekä peijaisten päätteeksi karhun kallon ripustaminen erityiseen kallopuuhun. Näin karhun sielu on palautettu takaisin yliseen, ”Otavaisen olkapäille”.

Maatalouden ja kristinuskon aseman voimistuessa viimeistään historiallisen ajan kuluessa, muuntui karhu itämerensuomalaisten kansojen tajunnassa kunnioitetusta kantavanhemmasta pedoksi, ajoittain jopa talonpojan viholliseksi. Muutos ei koskaan ollut täydellinen, mutta se saavutti jonkinlaisen lakipisteensä 1700-luvun kuluessa. Karhukanta olikin 1800-luvun lopulle tultaessa jo varsin pieni. Eläimistä maksettiin tapporahaa, ja menestyneistä karhunkaatajista tuli kansallisia kuuluisuuksia. Tämä erikoinen vaihe loppui vasta modernin ajan kehityskulkuihin. 1900-luvun alusta lähtien teollistuminen, maatalouden rakennemuutos, metsätalous, ja muuttoliike kaupunkeihin ovat siirtäneet karhun kauemmas marginaaliin. Lisäksi karhujen metsästys talvipesältä muuttui laittomaksi vuonna 1964.

Karhuja ei 1900-luvun jälkipuoliskon eri lakimuutosten jälkeen ole voinut pyytää kuin ennen, ja kanta onkin elpynyt maassamme kiitettävästi. Myönteisen kannanelpymisen ohella katosi taannoisen lakimuutosten myötä kuitenkin samalla mahdollisuus vuodenkiertoon liittyvän vanhan myyttisen toiminnallisuuden harjoittamiseen karhun ja ihmisen välillä, sekä sen myötä vanhakantaiset karhunpeijaisrituaalit. Kehityksestä huolimatta on karhun kalloja ripustettu syrjäseuduilla kallohonkiin vielä viime sotien aikaan. Voidaankin sanoa, että karhu ei sydämessämme ole koskaan täydellisesti maallistunut.

Karhunpeijaisperinteen hiipuessa maassamme erilaisista historiallisista syistä johtuen, ei vaikkapa Karhun kansalla ole nykyisellään mahdollisuuksia karhunpeijaisten viettoon alkuperäisessä muodossaan. Niinpä – karhuun liittyvän metsästyskulttuurin, lainsäädännön, sekä yhteiskunnan yleisten ajattelutapojen muututtua – määrittelee Karhun kansa suhdettaan karhuun edelleen vanhan pohjalta, mutta osin aivan uusia käytänteitä hyödyntäen. Yhdyskunta kunnioittaa karhua tavalla tai toisella läpi vuoden, sisällyttäen karhun kantavanhemmuuteen ja jumalasemaan liittyviä juonteita oikeastaan kaikkiin vuotuisjuhliinsa. Lisäksi Karhun kansa on nostanut keskikesän karhunpäivän karhukulttinsa kannalta keskeiseen asemaan.

Uskontotieteen emeritus professori Juha Pentikäinen kirjoittaa teoksessaan Karhun kannoilla – Metsänpitäjä ja Mies (2005), että

”Marketan päivä, 13.7. on ollut kesän karhun päivä, mikä nimitys on säilynyt virossa, karuse päev. Virosta ovat myös runsaimmat tiedot karhujuhlan vietosta; oli elettävä karhulle mieliksi, ettei se tuottaisi vahinkoa karjalle. Mahdollisesti Marketan päivä on koko itämerensuomalaisella alueella ollut karhun syntymäpäivä, jolloin laulettiin karhun syntyvirsi ja vietettiin keskikesän juhlaa.”

Pentikäinen jatkaa vielä, että

”…katolinen kirkko pyrki taistelemaan karhujuhlaa vastaan siirtämällä täällä Pohjolassa Pyhän Margaretan eli Marketan päivän heinäkuun 13:ksi – muualla sen ajankohta oli viikkoa myöhemmin.”

Pentikäistä aiemmin on mm. kansatieteilijä, kielitieteilijä ja historiantutkija Kustaa Vilkuna puhunut karhunpäivästä osana mahdollista kotoperäistä perinnettämme.

Vaikka karhunpäivä on saatavilla olevan tutkimustiedon perusteella nyky-Suomen alueella epävarmaa perinnettä, on keskikesän ajankohta Karhun kansan kannalta mitä sopivin karhun erityisaseman korostamiseen tarkoitetulle vuotuisjuhlalle. Juhlaan liittyvät tunnetut lähteet koskevat eteläistä lähisukukansaamme, ja onhan karhunpäivää vietetty peijaisperinteemme kannalta tarkalleen vuodenkierron vastakkaisella puolella. Nykyajassa toimivalle ja nykyajan rajoituksia kunnioittavalle, elävää kansanperinnettä harjoittavalle uskonnolliselle yhdyskunnalle heinäkuinen karhunpäivä onkin luonteva juttu. Karhun kansa ei pyri kirjoittamaan jo elettyä kansanperinnettä uusiksi, vaan elää sitä omassa ajassaan luovasti ja samalla perinnettä kunnioittavalla tavalla.

Karhun synty

”Miss on otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty?
Tuoll on otso synnytetty,
mesikämmen käännytetty:
luona kuun, tykönä päivän,
ylähällä taivosessa.
otavaisen olkapäillä.
Sielt on maahan laskettuna
kultaisessa kätkyessä,
vitjoissa hopeaisissa.
Ohtoseni kultaseni,
Mesikämmen kaunoseni,
sitte läks saloja samuumaan,
veden kaloja vetelemmään.”