Loitsut ja rituaalit 

Karhun synty  

Kateita torjuttaessa 

Ken katehin katsonevi, 
silmin väärin väännellevi
tahi suulla suuellevi,
sanoilla sa’atellevi, 
Hiien sitta silmillensä, 
Hiien karsta kasvoillensa, suuhunsa tulinen tulppa, 
Lemmon lukko leuvoillensa; suunsa sammaloitukohon, 
kielen kanta katketkohon, silmä juoskohon simana, 
toinen voina vuotakohon, 
tuonne tuimahan tulehen, 
Hiien hiilihinkalohon, 
pää kiveksi kuivakohon, 
kalvo päälle kasvakohon! 

Kylväjän sanat 

Akka manteren alainen
mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
maa väkevä vääntämähän! 
Eipä maa väkeä puutu 
sinä ilmoisna ikänä, 
kun lie armo antajista, 
lupa luonnon tyttäristä. 

Nouse maa makoamasta
luojan nurmi nukkumasta! 
Pane korret korttumahan 
sekä varret varttumahan! 
Tuhansin neniä nosta, 
sadoin haaroja hajota 
kynnöstäni kylvöstäni, 
varsin vaivani näöstä! 

Oi Ukko ylijumala 
tahi taatto taivahinen, 
vallan pilvissä pitäjä, 
hattaroiden hallitsija! 
Pidä pilvissä käräjät, 
sekehissä neuvot selvät, 
idätä idästä pilvi, 
nosta lonka luotehesta, 
toiset lännestä lähetä, 
etelästä ennättele, 
vihmo vettä taivosesta, 
mettä pilvistä pirota 
orahille nouseville, 
touoille tohiseville. 

Matkalle lähtiessä 

Nouse maasta mannun eukko,
pellosta peri-isäntä, 
pojan/neien ainoan avuksi,
miehen/naisen kuulun kumppaniksi,
kanssani/kanssansa karehtimahan,
aisoista avittamahan, 
luokista lutistamahan, 
vetämähän vempelestä, 
pojan/neien kuulun kulkiessa,
ajaessa aimo miehen/naisen!

Metsän lepytys 

Annikki, tytär Tapion,
Metsän mainio emäntä, 
Utupaita, hienohelma, 
Kaunis kankahan eläjä,
Tule sanain kuulemahan,
Orpoa opettamahan! 
Miellyttele metsiäsi, 
Kostuttele korpiasi,
Miun metsällä käyvessäni,
Korvellen kohotessani! 

Annikki, väkevä vaimo,
Laita kiinni koiriasi,
Asettele ankarasi, 
Vihasesi viivyttele! 

En oo tullu tuhmin tuumin,
Enkä pahoissa perissä,
Metsän rauhaa rikkomahan,
Taikka piennarta pilaamaan,
Tämän toveksi vakuutan,
Puhun suulla puhtahalla. 

(Siis) kukuta salo käkeä,
soita metsä kanteletta,
alla kuusen kukkalatvan
alla kaunoisen katajan.
Minun metsäpäivinäni 
erän etsi aikoinani. 

Mielly metsä, kostu korpi,
Suvaitse salon emäntä,
Taivu ainoinen Annikki,
Taivuta taattos Tapio,
Kuin mie ainoisin anelen,
Kultakielin kuikuttelen!
Ota, metsä, omaksesi, 
Sukuusi salo sininen! 

Ohtosen jäähyväiset 

Lähes, kulta, kulkemahan,
hopea, vaeltamahan 
tätä kultaista kujoa, 
hopeaista tietä myöten,
kultaisessa kuppisessa,
vaskisessa vakkasessa 
poikki Pohjolan mäkien.
Ei tätä pajuhun panna,
eikä raitahan raketa, 
vaan honkahan hyvähän puuhun,
petäjähän pienosehen. 

Saunaloitsu  

Löyly poika Auterinen,
auterettoman tekemä, 
hiki vanhan Väinämöisen,
herran hengestä hyvästä!
Tule tänne tarvitahan,
apuvasi huuvetahan,
tekemähän terveyttä, 
rauhoa rakentamahan 
ennen päivän nousemista,
koin jumalan koittamista!
Saata sauna lämpimäksi,
kivet löylyn lyötäväksi
puuhusilla puhtahilla! 

Tulen synty  

Tulta iski ilman Ukko, 
valahutti valkeata, 
miekalla tuliterällä, 
säilällä säkenevällä, 
ylisessä taivosessa, 
tähtitarhojen takana.

Saipa tulta iskemällä. 
Kätkevi tulikipunan, 
kultaisehen kukkarohon,
hopeisehen kehä’än. 
Antoi neien tuu’itella,
Ilman immen vaapotella.

Neiti pitkän pilven päällä,
impi ilman partahalla, 
tuota tulta tuu’ittavi,
valkeaista vaapottavi, 
kultaisessa kätkyessä, 
hihnoissa hopeisissa; 
Hopeiset hihnat helkkyi,
kätkyt kultainen kulisi,
pilvet liikkui, taivot naukui,
taivon kannet kallistihe
tulta tuu’iteltaessa, 
valkeata vaapottaissa. 
Impi tuulta tuu’itteli,
valkeaista vaapotteli, 
tulta sormin suoritteli,
käsin vaali valkeaista.
Tuli tuhmalta putosi, 
valkea varattomalta, 
kätösistä käänteliän, 
sormilta somittelian.

Kirposi tulikipuna, 
suikahti punasoronen. 
Läpi läikkyi taivosista,
Puhki pilvistä putosi. 
päältä taivahan yheksän,
halki kuuen kirjokannen.
Tuikahti tulikipuna, 
putosi punasoronen, 
luojan luomilta tiloilta,
ukon ilman iskemiltä, 
puhki reppänen retuisen,
kautta kuivan kurkihirren,
tuurin uutehen tupahan,
palvosen laettomahan;
sitten sinne tultuansa,
tuurin uutehen tupahan,
panihe pahoille töille,
löihe töille törkeille,
riipi rinnat tyttäriltä,
käsivarret neitosilta,
turmeli pojilta polvet,
isännältä parran poltti.

Äiti lastansa imetti 
kätkyessä vaivaisessa
alla reppänän retuisen;
siihen tultua tulonen
poltti lapsen kätkyestä,
puhki paarmahat emolta.
Meni siitä mennessänsä,
vieri vieriellessänsä.
Ensin poltti paljon maita,
paljon maita, paljon soita,
poltti auhtoja ahoja,
sekä korpia kovasti.
Viimein kieprahti vetehen,
aaltoihin Aluejärven.

Tuosta tuo Aluejärvi 
oli syttyä tulehen, 
säkehinä säihkyellä, 
tuon tuiman tulen käsissä,
ärtyi päälle äyrästensä,
kuohui päälle korpikuusten,
kuohui kuiville kalansa,
arinoille ahvenensa.

Viel’ ei viihtynyt tulonen,
aalloista Aluejärven 
karkasi katajikkohon.
Niin paloi katajakangas,
Kohahutti kuusikkohon,
poltti kuusikon komean.
Vieri vieläki etemmä,
poltti puolen Pohjanmaata,
sakaran Savon rajoa, 
kappalehen Karjalata.

Kävi siitä kätkösehen,
pillojansa piilemähän,
heittihe lepeämähän, 
kahen kannon juuren alle,
lahokannon kainalohon,
leppäpökkelön povehen.
Sieltä tuotihin tupihin,
honkaisihin huonehisin,
päivällä käsin pi’ellä
kivisessä kiukahassa,
yöllä lie’essä levätä
hiilisessä hinkalossa. 

Tulen synty II 

Iski tulta ilman ukko,
välähytti Väinämöinen
viiellä vivutsimelle,
kuuella kokon sulalle.

Kirposi tulen kipuna 
ukon ilman iskimistä
selvällä meren selällä,
lakialla lainehella 
hau’in suuren hartioilla.

Sen nieli sileä siika.
Tuli tuska nieliälle,
vaikia valottajalle.
Uiksenteli, käyksenteli,
saari saarta, niemi nientä,
luotohen lomia myöten.

Sen nieli lohi punanen.
Tuli tuska nieliälle,
vaikia valottajalle. 
Uiksenteli, käyksenteli,
saari saarta, niemi nientä,
luotohen lomia myöten.

Sen nieli haleva hauki.
Tuli tuska nieliälle,
vaikia valottajalle.
Uiksenteli käyksenteli,
saari saarta, niemi nientä,
luotohen lomia myöten.

Pian kävi pitkät matkat,
välemmin vähät välit.
Itse ukko, ilman ukko
katselihen, kääntelihen,
arveli, ajattelihen:
”Mitäs tuohon lauletahan,
Kuta kujerrettanehen?”
Näkipä aian tulleheksi,
veti veitsen vieriltähän,
riisu rauvan reieltähän.

Itse vanha Väinämöinen
tuli tuohonkin avuksi,
nuotan niiestä kuto,
katajoista keträttihin
yhtenä kesäsnä yönä.

Pyyti päivän, pyyti toisen,
pyyti päänä kolmantena.
Jopa sai halevan hauin.
Halkasi halevan hau’in,
siel oli sileva siika;
Halkasi silevän siian,
siel oli lohi punanen;
Halkasi lohen punasen.

Tuoll oli tuli soronen,
siell oli sinikeränen,
siell oli kerän keriä,
tuoll oli tulen kipuna. 

Vainajien rukous 

Auta minua,
taattoseni Tuonelasta,
maamoseni maaemästä,
kaikki suuret sukukunnat, 
heleät heimokunnat, 
kalliit syntyiset!

Muista minua, 
taattoseni Tuonelasta 
maamoseni maaemästä, 
kaikki suuret sukukunnat, 
heleät heimokunnat, 
yhdeksästä polvesta
yhdeksänteen polveen,
muistetut ja muistamattomat, 
tiedetyt ja tietämättömät, 
kaikki minua auttavat ja rakastavat,
päästävät ja pelastavat! 

Väinämöisen haava ja Iso tammi 

Vaka vanha Väinämöinen
teki vuorella venettä,
kalliolla kalkutteli:
Ei kirves kivehen koske
eikä kalka kalliohon;
Liuskahti lihaan viimen,
varpahaseen Väinämöisen
polvehen pätösen Pojan.

Ei ollut sitä mätästä
eikä vuorta korkeata, 
jok’ ei tullut tulvillensa
varpahasta Väinämöisen
polvesta pätösen pojan.
Veri tuiskuna tulevi,
hurme koskena kohisi.
Veri peitti marjan varvut,
hurme kattavi kanervat.

Tuli tuska Väinämöisen,
pakko raavahan urohon.
Huuti kerran suunsa täye’n
päänsä päälle taivosehen;
Ei tuolta apuja tullut.
Huuti toisen suunsa täy’en
maahan alle jalkojansa;
Ei tuolta apuja tullut.
Tuo ol tuska Väinämöisen,
pakko raavahan urohon.
Huuti vielä suunsa täy’en
tuohon laajahan merehen,
Pohjon pitkähän povehen,
Lapin maahan laukiahan.

Tuop’ oli Pohjolan emäntä.
Olipa tei’ensä käviä,
mittaeli matkojansa,
laulelevi virsissähän,
loi miehen, uron sukesi.
Ei tieä vesun vikoa,
veest’ oli vesusen synty,
vesuputken lainehista,
allin aivoista hyvistä,
pääskyn pienen pää-sisästä
Tuoss ol’ tuska Väinämöisen,
pakko raavahan urohon.
Huuti vielä suunsa täy’en
tuohon laajahan merehen,
Pohjon pitkähän purohon,
Lapin maahan laukiahan.
Mies musta merestä nousi,
uro aalloista yleni,
vähän kuollutta parempi,
kadonnutta kaunihimpi.
Kirves on kirjattu olalla,
vaski varsi kirvehessä.

Oli ennen neljä neittä,
koko kolme morsianta.
Löyettihin Lemmen lehti,
Lemmen lehti, tammen lastu,
vietih maalle kasvavalle,
aholle ylenevälle.
Siitä kasvo kaunis tammi,
yleni vihanta virpi.
Ei ole sitä urosta
tämän tammen taittajoa,
puun murskan murentajoa.

Kasvant on tasanen tammi,
ylennyt rutimo raita,
olovahko oksiltahan,
leviähkö lehviltähän.
Peitti päivän oksillahan,
lehvillähän kuun ka’otti,
piätti pilvet juoksemasta,
piätti päivät paistamasta,
piätti kuut kumottamasta.

Nei’ot neuvoa pitävät,
orposet osaelevat,
akat kanssa arvelevat,
kuinkas kuutta oltanehen,
päivättä elettänehen.
Mies musta merestä nousnut,
uro aalloista ylennyt,
hakkas päivän, hakkas’ toisen,
hakkas’ päivän kolmanneni.
Jopa taisi tammen kaata,
ruhtua rutimo rai’an.

Pääsi päivät paistamahan,
pääsi kuut kumottamahan,
pääsi pilvet juoksemahan.
Ottipa noita lastuloita,
meni voitehen tekohon
yheksän meren ylitse,
yli puolen kymmenettä.
Keitti päivän, keitti toisen,
keitti päivän kolmanneni.
Saap’ on voi’e valmihiksi.

Astu matkoa vähäsen,
kävi tietä pikkuruisen.
Haapa vastahan tulevi;
Tuon murha murenti poikki,
kaikki kahtia hajotti.
Voiti tuolla voitehella,
katsoi tuolla katsomella,
tokkos on näissä voitehissa
vi’an päälle vietävätä,
vammoille valettavata,
miehen tuoja Tuonelasta,
haavan yhtehen pareta.
Haapa yhtehen parensi,
niinkuin hyhmähän metehen.
Menipä luokse Väinämöisen,
voiti tuolla voitehella,
katso tuolla katsomella,
tekipä yöllä terveheksi,
päivällä imanteheksi,
verhon päivällä veteli,
yöllä kalvon kasvatteli.