Vanhin tunnettu itämerensuomalaista kieltä edustava teksti löytyy 1200-luvun puoliväliin ajoitetusta tuohenpalasta. ”Tuohikirje 292” -nimellä tunnettu löytö on Venäjältä, Novgorodin länsipuolelta, Nerevskin arkeologisilta kaivauksilta vuodelta 1957. Kyse on kokonaisesta tekstistä, eikä siis katkelmasta tai johonkin laajempaan kokonaisuuteen kuuluneesta kappaleesta.

Teksti käsittää viitisenkymmentä kyrillistä kirjainmerkkiä kolmella rivillä. Tuohikirje 292:n edustama kieli saattaa edustaa jo kauan sitten sammunutta itämerensuomalaista kielimuotoa – vaikkapa tšuudien kieltä. Kyse voi myös olla vilkkaan kauppapaikan eli Novgorodin lähialueilla puhutusta itämerensuomalaisesta sekamurteesta, jonka syntyyn on vaikuttanut usea erikielinen väestöryhmä. Olemme joka tapauksessa 1200-luvun puolivälissä, eikä tuohikirjeen kieltä voida yksiselitteisesti lokeroida yhteenkään myöhemmiltä ajoilta tuntemaamme itämerensuomalaiseen kieleen tai murteeseen. Ne kun ovat tuohon aikaan vasta kehittymässä.

Kirje on jo 1960-luvulla ymmärretty itämerensuomalaiseen uskomusperinteeseen kuuluvaksi loitsuksi, mutta tarkempi tulkinta on jäänyt kiistanalaiseksi. Tekstistä on useita erilaisia translitteraatioita, samoin kuin niille useita käännöksiä nykykielelle.

Esittelen alla mieleiseni translitteraation, sitten maallikon hyvin epävarman hahmotelmani mahdolliseksi alkukieliseksi muodoksi, ja lopulta itsevarmemman käännökseni nykysuomeksi.

valitsemani translitteraatio

jumolanuoli.inimiži nouli
sěha.noli.omobu
kumola.sudьni.pohovi

hahmotelma alkukielelle

jumalan nuoli inhmišen nuoli
seehan nuoli ambuu
kumala sydäni pahovi

tulkinta nykysuomeksi

jumalan nuoli ihmisen nuoli
siihen nuoli ampuu
kummalla sydän pahovi*

* Sanalla ”pahovi” tarkoitetaan mm. ”pahaa tekevää”, ”pahaa aiheuttavaa”, ”kipeää”, ”pahoillaan olemista”, ”murheissaan olemista”, ”suremista”.

Olen päätynyt tulkintaani kotoperäisen uskomusperinteemme tuntemuksen pohjalta. Jos hyväksymme ajatuksen nuolesta kohteensa löytävänä taianomaisena vaivana (joita voivat olla mm. vihat, säikäykset, pilaukset, kateet jne.), voivat ne vanhakantaisen ajattelun mukaan olla peräisin joko jumalasta tai ihmisestä.

”Jumala” pitää tässä yhteydessä ymmärtää kansanperinteen laajassa merkityksessä. Jumala voi olla mikä hyvänsä väekäs henkiolento, eläinhaltija, tai vaikkapa voimallinen tietäjä tahi noita. Jumalasta olevat vaivat parannetaan etupäässä loitsuilla ja taikakeinoin, sikäli mikäli niihin lainkaan voidaan vaikuttaa. Ihmisestä olevat vaivat puolestaan voivat olla henkilön oman toiminnan tai toimimattomuuden aikaansaannosta, naapurin luomia kateita, taikka tämän nostamia muita ikävyyksiä. Näitä ongelmia hoidetaan kansanparannuksen keinoin, joissa yhdistyy lääkintä uskomusperinteeseen.

Viisausperinteemme sisältää ajatuksen siitä, että toisia haittaavat taikakeinot ja loihtimiset herkästi palaavat lähettäjänsä vaivoiksi. Tämä koskee varsinkin tilanteita missä henkivoimiin ja väkiin turvautuva hyökkäävyys kumpuaa epärehellisyydestä, pahantahtoisuudesta, tai sitten merkittävästä psyykkisestä epätasapainotilasta, kuten kohtuuttomasta surusta ja murheesta. Vanhin tiedossa oleva itämerensuomalainen teksti on mielestäni loitsu, joka muistuttaa tästä hienosti. Oli kyseessä sitten jumalasta tai ihmisestä lähtevä sairaus (nuoli), palaavat hankaluudet sen luo, ken on toimiinsa ryhtynyt väärin ja epäeettisin perustein.

Vaikka tulkintani on perinteen kannalta johdonmukainen, saatan olla hakoteillä. Alkuperäisen tekstin kun voi varsin uskottavasti translitteroida muillakin tavoilla, mitkä väistämättä vievät toisenlaisiin johtopäätelmiin. Toistaiseksi tyydyn kuitenkin edellä esittämääni.

Lisätietoa aiheesta tarjoaa Johanna Laakson tutkielma Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä (1999, Virittäjä).