Karhukaisten kirjeitä on kokoelmia Karhun kansan jäsenten kirjoituksista nimetyn aihepiirin ympäriltä. Tarkoituksena on tuoda esille esimerkkejä ja omakohtaisia kokemuksia jäseniltä liittyen heidän hengelliseen harjoitukseen.
***
Samperi:
Minun vuodenkiertoni alkaa henkisesti marraskuun alussa kekrin jälkeen kun martaat valtaavat mannun ja kaikki kaikki kasvu on pysähtymässä. Vanhasta voi päästää irti ja laskeutua levolle. Fyysisesti olen loppuvuoden ja keskitalven tietämillä väsyneimmilläni. Talvipäivänseisaus tuo toivoa tulevaan. Päivätär lupaa pikkuhiljaa palata, tehdä käännöksen ja mieli ylenee kun tietää faktisesti päivän pidentyvän. Muuten joulu tuntuu raskaalta kaikkine perhehässäköineen ja pakollisine toimineen, mutta olen alkanut suhtautua siihen rennommin ja valon palaamisen juhlistamisena.
Talvi on minulle henkistä hiljenemisen aikaa. Saatan käydä pitämyspuulla tarpeen mukaan. Työelämä on silloin vilkkaimmillaan joka tuo lisää kuormitusta ja väsymystä. Karhu kuitenkin kääntää pian kylkeään. Kun helmipöllö lopulta alkaa puputtaa se on minulle lupaus kevään saapumisesta. Pitenevät päivät kohottavat mielialaa ja tuovat jaksamista.
Pitkän uinumisen jälkeen lopulta ympäröivän luonnon herätessä tuntuu, että oma luontoni alkaa herätä. Ainakin aistin sen välillä helpommin. Loputa viimeistään havahdun mustarastaan kujerteluun. Linnut alkavat soittonsa, samoin minä pinkaisen pystyyn. Ehkä olen tekemisissä enemmän heräävän metsän kanssa, talvella en kehtaa häiritä sen rauhaa. Nyt kaikki ympärillä herää ja kertoo minulle millaisia unia talvella nähtiin.
Kevääseen ja alkukesään liittyy myös puutarhan laittoa ja kylvöjä. Niille pyydän erityisesti kasvua ja hedelmällisyyttä ukolta. Usein kohotan oluttuopposen ja toivon sateita. kevät on otollista aikaa esimerkiksi myös lapsilykyn loitsintaan.
Juhannus on taianomainen. Silloin yössä liikkuu moni muukin kuin minä. Ympäröivä luonto, joka emuu ja eri jumaluudet suorastaan loimottavat nuotiosta, saunan löylystä, ja vihreän eri sävyistä.
Heinäkuussa juhlin karhujuhlaa Karhun kansan joukossa. Silloin luomme yhdessä yhteyttä karhuun, kukin tavallamme ja mitä se kellekkin tarkoitttaa. Minulle pyhiä ovat esivanhemmat ja metsän väki, Karhu on isosti kummankin kiertoilmaisu.
Syksyn saapuessa alkaa sadonkorjuu puutarhassa ja myöhemmin metsässä sienten ja marjojen osalta. Erilaisia säilytystapoja kesälle ja syksylle hyödynnetään. Monesta asiasta saa olla taas kiitollinen ympäröivälle. Usein ensisaaliita lyylitään, kotona pitämyspuulle ja metsässä parhaaksi katsomalleni paikkahaltijalle.
Vuoden kohokohta ja päätös on Kekri, paluu suvun ääreen. Pitojen ja ruua laitto satoauden antimista, tulien poltto. Savusaunanta ja ruokailu sovussa esivanhempien kanssa. Muistuma siitä, mistä suvusta tulen ja ketä ympärilläni on. Siinä missä Juhannuksena nähdäkseni maisemassa liikkuu ylisen voimat, nyt ne kumpuavat alisesta maailmasta. Niitä tulee kunnioittaa, mutta ne eivät ole pelottavia. Ne ovat tuttuja. Sammaa väkkee.
Kaikkea tätä kiertoa lävistää saunomiseen liittyvät rituaalit, rakentaminen, kodin ylläpito ja kodinhaltijan kunnioittaminen tasaisen epätasaisesti.
***
Hukkatar:
Minusta tuntuu, että elämäni kokonaisuutena on eräänlainen kiertävä kehä lineaarisen janan sijaan. On jotenkin lohduttavaa rytmittää elämää kuun ja auringon liikkeiden mukaan ja mahdollisimman vähän kalentereiden ja kellojen varassa – toki modernissa yhteiskunnassa jälkimmäisiä täytyy myös seurata. Mutta varsinkin auringon valon määrä vaikuttaa minuun voimakkaasti, ja joudun myös elämään sen mukaan miten paljon jaksamista minulla on kunakin vuodenaikana.
Karhun kansan järjestämät vuotuisjuhlat rytmittävät elämää mukavasti; ne ovat tärkeitä siirtymäkohtia vuodenkierrossa. Niiden lisäksi joulu ja juhannus ovat minulle tärkeitä perhe- ja perinnejuhlia. Kaikissa juhlissa syödään hyvin ja saunotaan. Saunominen luo yhteyden esivanhempiin ja koen heidän läsnäolon vahvasti istuessani saunassa.
Oma vuoteni vaihtuu talvipäivänseisauksena. Kekrin ja talvipäivänseisauksen välinen aika on yleensä minulle vaikeinta, kun auringonvalo on vähimmillään, ja pimeys ja martaat ovat voimakkaimmillaan. Talvipäivänseisaus merkitsee käänekohtaa pimeydessä ja jokainen päivä pitenee siitä. Kesäpäivänseisaus taas on katkeransuloinen juhla minulle: toisaalta juhlin vuoden pisintä päivää, mutta samalla alan henkisesti varautumaan pimeyteen. Kevät- ja syyspäiväntasaukset ovat tasapainon päiviä.
Kävelen koirieni kanssa päivittäin, joten minun on helppo seurata vuodenkierron merkkejä luonnossa: mitä väkeä tunnen ympärilläni, mihin aikaan aurinko nousee, minkälainen sää, mitä eläimiä näen ja kuulen, ja miltä ilma tuoksuu. Tänään oli jo valoisaa kun lähdimme aamulenkille, lumi oli sohjoista nastakenkien alla ja ensimmäiset linnut sirkuttelivat harmaan ja sumuisen metsän keskellä. Metsän väki heräilee horroksestaan ja talven väki heikkenee. Kevät on tulossa kovaa vauhtia.
Kirjoittaja: Annina, Karhun kansan varapuheenjohtaja
Illalla yhdeksän maissa 10. heinäkuuta tuli Karhun kansan hallituksen ryhmään viestiä, jossa meiltä toivottiin edustajaa Beniniin, Afrikkaan. Beninin valtio oli kutsunut delegaation Suomesta tutustumaan paikalliseen Vodun-uskontoon ja he halusivat paikalle ihmisiä, jotka täällä harjoittavat ”esivanhempiensa uskomusperinnettä” (ancestral religion). Delegaatiossa oli jo tutkijapuolelta edustaja Suomalaisen kirjallisuuden seurasta, Kalevala-seurasta sekä Helsingin yliopistolta, ja harjoittajapuolelta kaksi henkilöä Taivaannaulasta, mutta paikalle toivottiin myös Karhun kansalta jotakuta.
Koska asia oli hyvin kiireellinen, ei ollut aikaa etsiä edustajaa laajemmin jäsenistöstä, vaan päädyimme hallituksen kesken lähettämään minut edustajaksi. Tämän jälkeen pitikin jo kiireellä hakea keltakuumerokotus, sillä matka alkaisi maanantaina 21. päivä samaa kuuta ja rokotus piti ottaa vähintään kymmenen päivää ennen matkaa.
Lähdimme 21.7. maanantaina Beniniin kuuden hengen kokoonpanolla, ja saavuimme lopulta määränpäähän keskiyön paikkeilla. Matka oli ollut pitkä, eikä vähiten Pariisissa Charles de Gaulle -lentokentällä vietetyn kuuden tunnin lennonvaihdon takia. Sinä aikana ehdimme kuitenkin tutustua toisiimme ja tapasimmepa myös Kwassi Akpladokoun, Suomen kunniakonsuliin Beninin Grand Popossa, joka oli sattumalta samalla lennolla kanssamme. Kwassi oli seuranamme suuren osan ajasta Beninissä, toimi oppaana ja kääntäjänä ja auttoi myös allekirjoittanutta markkinoilla tinkaamisessa.
Aikataulu Beninissä oli tiukka. Lähdimme aamusta, yleensä noin yhdeksän maissa, hotellilta ajamaan eri puolille Cotonouta (jossa hotellimme sijaitsi), Porto Novoa ja Ouidahia ja tapasimme valtavan määrän ihmisiä ja näimme paljon Vodunille tärkeitä paikkoja. Opimme aivan valtavasti uutta: Beniniin lähtiessä en tiennyt oikein mitään Vodunista, mutta sieltä lähtiessä kolme päivää myöhemmin tuntui jo siltä, että tämähän on tuttua ja läheistä itsellekin ja omalle hengellisyydelle.
Kuva 1 Benin (Lähde: Wikimedia commons)
Olennaista sanastoa:
Cotonou: Beninin taloudellinen keskus. Porto Novo: Beninin virallinen pääkaupunki. Ouidah: Beninin vodun-pääkaupunki. Dahomey: Kuningaskunta, joka sijaitsi nykyisen Beninin valtion alueella n. 1600-luvulta 1900-luvun alkupuolelle.
Vodu/vodun: Fonin ja sukukielten sana, joka tarkoittaa jumaluutta tai henkeä. Vodun/Vodu/Vodou: Länsiafrikkalainen, etenkin Beninissä ja Togossa harjoitettu uskonto, joka on orjakaupan myötä levinnyt Amerikkoihin. Vodun Days-festivaali: Kansallisen Vodun-päivän (10. tammikuuta) aikoihin järjestettävä suuri festivaalitapahtuma Beninissä, jossa eri Vodun-ryhmien edustajat esiintyvät ja esittelevät omia polkujaan.
Vodun-jumaluuksia:
Sakpata: Maan ja sairauksien jumaluus. Mami Wata: Vedenjumalatar, yhdistyy merenneitoihin ja käärmeisiin. Aziza: Metsän jumaluus tai henki. Da: Käärmejumaluus Länsi-Afrikassa. Dangbe: Pyton-jumaluus, jota palvotaan Oudiahissa. Heviosso: Ukkosenjumala.
Päivä 1: Tiistai
Lähdimme aamiaisen jälkeen autolla Porto Novoon tutustumaan Vodun-taiteeseen. Meillä oli tulkkina mukana Madame Mathilde, joka kertoi meille mitä seiniin tehdyt kohokuviot esittivät.
Kuva 2 Termiittejä
Termiitit ja termiittien pesät ovat tärkeitä Beniniläisessä Vodunissa. Ne yhdistetään esivanhempiin ja Madame Mathilde kertoi meille siitä, miten eräs raskaana ollut jumaluus oli etsinyt turvallista paikkaa missä synnyttää ja hänet oli ohjattu termiittien pesään.
Kuva 3a Anteja esivanhemmille
Tämä kuva esittää esivanhemmille annettavia ruokauhreja. Mathilde vaikutti hyvin yllättyneeltä kuultuaan, että mekin annamme esivanhemmillemme ruokauhreja.
Kuva 3b Anteja esivanhemmille
Näissä kuvissa näkyvät telineet ovat myös antimille tarkoitettuja. Niitä näkyi eri paikoissa eri kokoisina, tämä oli varmaan yksi suurimmista.
Kuva 4 Antiteline
Retken jälkeen vuorossa oli lounas Vodun Rites Committeen kanssa, eli vapaasti suomennettuna Vodunrituaali-komitean kanssa. Tämä oli jännittävä kokemus, sillä kaksi komitean jäsentä lähinnä nukkui lounaan ajan, muutama selasi puhelintaan ja komitean puheenjohtaja hermostui meille siitä, ettemme (minä ja Taivaannaulan edustajat) osanneet antaa tarpeeksi selkeää kuvaa siitä mihin uskomme – tai edes uskomme nimestä. Yritimme selittää, ettei meillä Suomessa ole mitään yhtä tiettyä sanaa esipolviemme esikristilliselle perinteelle, vaan se oli vain ollut olemassa ja nimiä on kehitelty jälkikäteen (suomenusko, väenusko, väentapaisuus jne). Myöskin tapojemme epämääräisyys ja moninaisuus oli puheenjohtajalle hämmentävää ja hän päätyikin huutamaan jossain kohtaa kysymyksiä turhautuneena (”Mutta mihin te uskotte???”) kun tulkkimme ei ollut vielä ehtinyt kääntää kaikkea mitä olimme juuri selittäneet. Tulkkimme onneksi otti kopin tuosta ja tiuskaisi ettei ollut vielä valmis.
Kun tämä puheenjohtaja viimein sai kuunneltua mitä puhuimme ja käsitti edes jonkin verran, totesi hän kovaan ääneen hämmentyneen oloisena että: ”Mutta tuohon on vodunia?! Kuvailitte juuri vodunia!”
Ja niin pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että tavoissamme on yllättävän paljon yhteistä.
Itse bondasin tässä välissä vieressäni istuvan Vodun-papin kanssa, joka oli lounaan ajan ottanut jatkuvasti selfieitä, somettanut, ja kuvannut videoita, joiden luulin olevan hänestä itsestään. Kun kamera oli vinosti itseeni päin, hymyilin ja asetuin poseeraamaan papin viereen. Tätä arvostettiin naurusta päätellen, ja sainpa jopa kaksi tilanteessa kuvattua videota papilta jälkikäteen puhelimeeni lähetettynä. Komitea vaikutti melko epäkiinnostuneilta meistä lounaan aikana, mutta tässä tuli ehkä kulttuurierot esiin. Huomasimme myöhemminkin matkan aikana, ettei Beninissä selvästikään samalla tavalla kuin Suomessa pidetä epäkohteliaana puhelimella olemista ruokailun aikana.
Esitellessäni itseni olin näyttänyt kaulassani koko matkan ajan roikkunutta Karhun kansan jäsenkorua, ja kun olimme syöneet, tuli komitean puheenjohtaja erikseen ihailemaan korua ja kyselemään mistä se oli tehty.
Lounaan jälkeen kävimme vielä yhdessä pytonkäärmeelle omistetuista temppeleistä, joita Beninissä on useita. Meille kerrottiin, että 1700-luvulla silloisen Dahomeyn kuningaskunnan (nyk. Benin) kuningas oli paennut takaa-ajajia metsään ja törmännyt siellä pytonkäärmeisiin. Käärmeet olivat suojelleet kuningasta piilottamalla hänet ja siksi kuningas antoi rakennuttaa temppelin niiden kunniaksi. Käärmeet asuvat temppeleissä, mutta ovat vapaita liikkumaan niiden ulkopuolella ja ne esimerkiksi saalistavat itse ruokansa (kanoja ja hiiriä lähinnä). Välillä joku temppelin käärmeistä saattaa ilmestyä jonkun lähellä asuvan kotiin, jolloin sitä kohdellaan kuin ketä tahansa vierasta ja viedään sitten pois. Saimme pidellä käärmeitä, mutta sitä ennen piti pestä vedellä kädet ja muut osat itseä, jotka koskisivat käärmeeseen (esim. niska, kun käärmeet useimmiten asetettiin kaulalle). Ylipäätään temppeleiden ja pyhien paikkojen luona oli yleensä jonkinlainen vesiastia, jossa vieraan odotettiin pesevän kätensä symbolisesti (eli pieni vesitilkka ja käsien hierominen yhteen) ennen kuin koski pyhiin esineisiin tai olentoihin. Tällaisia olivat edellä mainitut käärmeet, mutta myös esimerkiksi pyhien puiden ympärille kiedotut uhrikankaat, joille palvojat kaatoivat antimiaan. Yleensä myös kengät piti ottaa pois, kun meni paikkaan, jossa piti osoittaa kunnioitusta (pyhät alueet, Vodun-kuninkaiden koti, luostari).
Kuva 5 Taivaannaulan edustaja Virve uhraamassa puulle.
Kun pääsimme takaisin hotellille illasta, lähdimme vielä Suomi-porukan kesken katselemaan paikkoja. Kävelimme rannalle, joka oli melko lähellä hotelliamme ja huomasimme ainakin sen, ettei meressä kannattanut edes yrittää uida – aallokko oli sen verran vahva, että se olisi vienyt uimarin heti ulapalle.
Päivä 2: Keskiviikko
Keskiviikkona lähdimme tapaamaan vodun-kuningas Dagbo Hounonia. Olimme etukäteen sopineet antavamme lahjaksi hänelle ja seuraavan päivän toiselle vodun-kuninkaalle palat itse löytämääni Ukon iskemää puuta, ja näille paloille oli Taivaannaulan Virve ommellut valkoiset säilytyspussit ja pistänyt sisään myös järvimalmiset amulettiriipukset. Kerroimme kuninkaalle lahjan merkityksen ja hän vaikutti todella otetulta. Puki amuletin kaulaansa ja sanoi aikovansa kantaa puunpalaa taskussaan tästä lähin.
Kuva 6 Kuningas Dagbo Hounonia tapaamassa. Kuninkaan vieressä istuu hänen äitinsä.
Lähtiessämme kuninkaan luota, kertoi tulkkimme meille, että ulkopuolella oleva patsas esitti juurikin Vodunin ukkosenjumalaa Heviossoa.
Kuva 7 Ukkosenjumala Heviosso
Kuninkaan tapaamisen jälkeen kävimme Kpassen pyhässä metsässä. Metsä on saanut alkunsa pyhänä paikkana, kun eräs kuningas oli ilmoittanut jälkeläisilleen menevänsä läheiseen metsään. Hän oli sanonut, että jos kellään tulee tarvetta hänen neuvoilleen tai avulleen, tulkoot he hänen luokseen metsään. Kun jälkeläiset menivät etsimään isäänsä, löysivät he paikalta puun, joksi kuningas oli muuttunut. Vodunissa jumaluuksia (voduneja, mistä uskonnon nimikin tulee) syntyy luonnonvoimista (metsä, ukkonen, meri), mutta myös erilaisille konsepteille, kuten kipu tai sairaus, on omat jumaluutensa. Näiden lisäksi on yleistä, että jumaluudeksi nousee myös esivanhemmat, jotka ovat tehneet jotakin erityisen suurta ja heitä palvotaan ja heille tuodaan antimia, jotta he olisivat suopeita kuolevaisia kohtaan.
Metsässä oli eri taitelijoiden tekemiä patsaita eri jumaluuksille. Kaikkia en edes muista, mutta metsänjumala Aziza jäi mieleen. Hän saattaa tulla vastaan, kun kävelet metsässä, ja kutsua mukaansa. Jos lähtee Azizan mukaan, katoaa määrittämättömän pitkäksi ajaksi tästä maailmasta ja Aziza opettaa käyttämään luonnon antimia parantamiseen.
Kpassen metsässä oli myös ryhmä Sakpatan, eli maan jumaluuden, palvojia. Ryhmä vastaanotti meidät tanssien ja rummuttaen ja laulaen ja veti meidätkin mukaan tanssiin. Rituaalivaatteina heillä oli eräänlaiset vanteella tuetut hameet, ja tulkkimme kertoi, että kaikki Sakpatan palvojat ovat tämän vaimoja sukupuolesta riippumatta.
Kuva 8 Sakpatan palvojia (vaimoja) tanssimassa.
Kuva 9 Lisää Sakpatan palvojia.
Metsän jälkeen pääsimme syömään, minkä jälkeen oli toisen pyton-temppelin vuoro (tällä kertaa sen ensimmäisen ja alkuperäisen jos käsitin oikein). Täälläkin saimme pitää pyhiä käärmeitä peseytymisen jälkeen ja käärmeet tuntuivat todella lempeiltä ja turvallisilta ympärilläni.
Kuva 10 Pytonkäärmeet sylissäni.
Temppelin ulkopuolella oli paljon lapsia, jotka olivat kovin uteliaita meistä ja jotka moikkailivat meitä vähän ujosti, ja ilahtuivat suuresti, kun moikkasin takaisin. Päädyin antamaan monta läpyä siinä samalla kun odottelimme autoamme. Lapsia näkyi ylipäätään paljon kaikkialla, sillä temppeleiden ja luostareiden alueilla asuu ihmisiä ja elää arkielämäänsä. Monella lapsellakin oli kasvoissaan ja käsissään samanlaisia arpimerkintöjä kuin aikuisilla. Jostain kuulin, että ainakin Sakpatan palvojat tekivät itselleen rokonarven kaltaisia merkkejä ihoonsa suojaksi, sillä Sakpata on maan jumaluuden lisäksi myös sairauksien, etenkin isorokon, jumaluus. Kpassen metsässä meitä vastaan käveli pari luostarinoviisia, lapsia ja nuoria, jotka kumartuivat eteemme ja tulkki kertoi, että heille voi antaa rahaa ruokaan sillä noviiseina he eivät saa paljoa. Meille myös tehtiin selväksi, että lapset ovat luostariopissa vain loman aikana, ja lopun vuotta käyvät koulua kuten muutkin.
Päivä 3: Torstai
Torstai alkoi tapaamisella Beninin ulkoministeri Olushegun Adjadi Bakarin, turismi- ja kulttuuriministeri Jean-Michel Abimbolan sekä Vodun Days -festivaalin Beniniläisen delegaation edustajat. Saimme tietää, että meiltä haluttaisiin edustajia – nimenomaan harjoittajia – ensi vuonna järjestettävään Vodun Days -festivaaliin. Tähän mennessä Beniniin on kutsuttu edustajia lähinnä Atlantin toisella puolella olevista Vodun-haaroista, ja me olisimme ensimmäiset vieraat, jotka edustavat jotakin aivan muualta tullutta uskontoa. Keskusteluissa oli käynyt monesti ilmi, että tavoissamme ja uskossamme on valtavasti yhteistä, mikä sai monet Beniniläiset vakuuttuneiksi siitä, että Vodun on universaali uskonto.
Ministeritapaamisessa korostui valtion ulkopoliittinen näkökulma vierailuumme, sillä ministerit kertoivat, että Beninin tavoitteena on rikkoa etenkin Yhdysvaltojen elokuvateollisuuden tuottamaa kielteistä kuvaa Vodunista saatanallisena ja vahingollisena noituutena ja viedä maailmalle tietoa heidän rikkaasta kulttuuriperinnöstään, jossa Vodunilla on tärkeä osa. Myös meidän saamisemme mukaan Vodun Days -festivaaleille oli heille tärkeää, sillä se osoittaisi vierailijoille, ettei Vodun ole vain mustien uskonto (jollaisena se on pyritty länsimaissa esittämään, jotta se olisi helpompi ohittaa ja vääristää ”pahana” ja ”primitiivisenä”), vaan universaali uskomusjärjestelmä, jolle löytyy vastaavuuksia niinkin kaukana kuin Suomessa.
Tämän tapaamisen jälkeen oli valokuvaustuokio, jossa pönötimme ministereiden ja muiden seurassa ministeriön aulassa. Sen jälkeen lähdimme tapaamaan Kuningas Dagbo Hounon Hounon II:sta. Hän on kahdesta tapaamastamme Vodun-kuninkaasta Kwassin mukaan perinteisempi, ja sen kyllä huomasi, kun saavuimme palatsille. Täällä oli vastassa kokonainen laulava ja tanssiva ja soittava ryhmä kuninkaan seuraajia ja vaimoja ja perhettä, ja meidät saatettiin palatsiin sisään seremoniallisin menoin.
Kuninkaan hovissa oli paljon laulua ja tanssia koko ajan: Kuninkaan puhuessa hänen edessään istuvat seuraajat ja vaimot saattoivat puhjeta lauluun esilaulajan aloitteesta. Lauluun yhtyi sitten joka kerta taustalla istuva rumpuryhmä ja sitten tuli tanssia aina kahden-neljän hengen ryhmissä vuoron perään.
Kuva 11 Allekirjoittanut vasemmassa reunassa
Kuva 12 Allekirjoittanut ja Virve antamassa lahjaa Kuningas Dagbo Hounon Hounon II:lle
Annoimme jälleen samanlaisen lahjan kuninkaalle ja hänkin vaikutti todella otetulta lahjoista. Kun kerroimme hänelle mitä ne olivat, hän sanoi (tulkin välityksellä), että nyt hän ymmärtää, miksi meidät otettiin vastaan sisällä eikä ulkona, kuten yleensä on tapana. Lahjamme osoittivat, että meidän oli tarkoitus astua Vodunin harjoituksen temppeliin, mitä palatsi oli.
Kun Taivaannaulan Virve kertoi laulaneensa Raudan Syntyä samalla kun amulettia taottiin, toivoi kuningas, että hän laulaisi sen uudelleen siinä paikan päällä. Virve lauloi pätkän ja tämä teki kaikkiin suuren vaikutuksen: Virve haluttiin mukaan Vodun-rituaaliin, jonka kuningas ja hänen seuraajansa järjestivät edessämme.
Kuva 13 Rituaalissa keskiössä on antamamme lahjaesineet.
Rituaalissa lattialle vietiin ensin musta, laskostettu kangas, sitten punainen ja viimeiseksi valkoinen kangas. Taivaannaulan Pate kysyi joltakulta mitä kankaat edustivat, ja oli hämmästynyt kuullessaan, että ne edustavat maata, välissä olevaa elämää (veri) ja taivasta, sillä samaa värien symboliikkaa löytyy suomensukuisilta kansoilta.
Kankaiden päälle aseteltiin tuomamme lahjaesineet. Lisäksi siellä oli kulho, johon uhrattiin rahaa (rahan uhraaminen ylipäätään oli hyvin yleistä eri puolilla vodun-alueita joilla kävimme), kolmea eri alkoholijuomaa, joita uhrattiin lattialle, sekä kolapähkinöitä, jotka kuvassa oleva henkilö leikkasi veitsellä palasiksi ja heitti ne sitten lattialle, jotta niistä voisi ennustaa.
Kolapähkinän palaset kertoivat, että meidän tapaamisemme on historiallisesti merkittävän yhteistyön alku. Olipa pähkinöissä myös luettavissa Heviosson, ukkosenjumalan, läsnäolo.
Paikalla ollut Vodun-pappi tai meedio (en ole aivan varma tittelistä, mutta ainakin hän luki kolapähkinöitä), joka istui kuninkaan lähellä koko tapaamisemme ajan, sanoi meille omalla puheenvuorollaan, että olemme tervetulleita asumaan kuninkaan maille. He rakennuttaisivat meille oman pyhäkön omille jumaluuksillemme. Ennen kuin tulkkimme käänsi tämän, näimme vain, miten hänen leukansa loksahti auki ja hän henkäisi ”Wow…” moiseen tarjoukseen. Myöhemmin, kun Mathilda Amoussou, joka oli ollut yhteyshenkilönämme ennen matkaa ja jota näimme välillä matkan aikana, kysyi miten tapaaminen oli mennyt ja kerroimme hänelle tämän, vaikutti hänkin yllättyneeltä ja naurahti hämmästyneenä, että meni sitten ilmeisesti todella hyvin.
Kuningas pahoitteli kovasti sitä, että vei meiltä niin paljon aikaa, mutta vakuutimme että vierailu oli todella miellyttävä. Lopulta kuitenkin (valokuvia varten poseeraamisen ja vieraskirjaan kirjoittamisen jälkeen) lähdimme jälleen autollemme ja ajoimme katsomaan Vodun Days -festivaalin yhtä avainpaikkaa. Täällä näimme myös ”Portin jolta ei ole paluuta”: orjakaupan muistomerkiksi tehty monumentti, sillä kyseinen ranta oli ollut yksi orjakaupan pääsatamia.
Kuva 14 Portti, jolta ei ole paluuta
Seuraamme liittyi yksi ensimmäisenä päivänä tapaamistamme Vodun-papeista, Togbe Yedy. Kävelimme rantaan, missä hiekka oli täynnä simpukankuoria, ja meren aallot iskivät voimakkaina ja upeina rantaan. Seisoin hetken itsekseni vain nauttien meren tuoksusta ja äänistä ja tunsin äkillistä tarvetta muuttaa merenneidoksi aaltoihin. Tällä rannalla meidän vyötäröidemme ympäri kiedottiin valkoiset kankaat, kaulaamme laitettiin helmet ja teimme rituaalin, jossa uhrasimme viinaa rantahiekalle. Kysyin tulkiltamme Madame Mathildelta, mitä me teimme, ja hän kertoi, että meidät initioitiin. Rituaali oli merenneito Mami Watan rituaali ja kaulassamme olevien helmien väri kertoi minkä jumaluuden nimiin initiaatio tapahtui. Kolmella meistä oli Sakpatan valkoruskeat helmet (minä mukaan luettuna) ja kolmella Joen jumaluuden helmet, joissa oli valkoista, oranssia ja vihreää muistaakseni.
Kuullessani että kyseessä oli merenneidon rituaali, kerroin Madame Mathildelle aiemmin iskeneestä mielihalustani muuttaa merenneidoksi mereen, ja hän sanoi vakavasti että jos tulen uudelleen Beniniin, hän voi opettaa minulle Mami Watan polun.
Kuva 15 Pahaa-aavistamattomat initioitavat menossa rantaan.
Kuva 16 Voduniin initioidut palaamassa takaisin rannalta.
Lopulta pääsimme kuuden maissa illalla syömään ensimmäistä kertaa sitten aamiaisen, ja siellä juttelimme samalla Vodun Daysin pääjärjestäjälle osallistumisestamme festivaaliin. Sitten olikin jo aika hakea tavarat hotellilta ja lähteä lentokentälle. Ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan, sillä poissa ollessamme oli armeija ympäröinyt hotellimme eikä automme saanut ajaa sen pihaan. Liittyi ilmeisesti jotenkin lähestyvään Beninin itsenäisyyspäivän juhlintaan, mutta tuli beniniläiselle oppaallemmekin yllätyksenä moinen. Lopulta, ajeltuamme jonkin aikaa ympäriinsä etsien paikkaa mistä pääsisi hotellille, jouduimme lopulta jättämään auton kauemmas ja hakemaan tavaramme jalan.
Yhteenveto
Tämä raportti oli todella vaikea kirjoittaa, sillä asiaa on niin valtavasti: Opin ja koin itse valtavan paljon uutta noiden kolmen päivän aikana. Matkan jälkeen olen jatkanut Voduniin tutustumista ostamalla kirjan, joka käsittelee sitä (Sinikka Tarvaisen ”Ennen syntiinlankeemusta: Vodoun maailma”). Tuntuu, että minulle on avautunut kokonainen uusi maailma, sekä fyysisesti että henkisesti, ja haluaisin niin mielelläni saada välitettyä edes osan tuosta maailmasta teille lukijoille: siksi tämän kirjoittaminen on tuntunut välillä lähes mahdottomalta vaatimukselta. Miten kuvailisin lyhyesti ja ytimekkäästi kokonaista maailmaa, kertoen omia oivalluksia ja huomioiden sen, että lukijat todennäköisesti tietävät ihan yhtä vähän Vodunista ja Beninistä kuin mitä itse tiesin ennen matkaan lähtöäni?
Nyt on mennyt puolitoista kuukautta matkasta ja olemme keränneet Karhun kansan keskuudesta porukkaa, jolla lähteä tammikuussa 2026 Vodun Days -festivaaleille noitumaan ja harjoittamaan uskontoamme. Loin tätä tarkoitusta varten erillisen Discord -serverin, jossa voimme keskustella tästä aiheesta ja jolle voi liittyä myös antamaan ideoita ja vaikka tukea jos ei muuten pääsekään itse Beniniin. Linkki serverille meni jäsensähköpostilistalle ja Karhun kansan Discord -serverin jäsenkanavalle. Jos joku, joka ei kummallakaan näistä ole, on kiinnostunut liittymään keskusteluun ja on ollut vähintään yhdessä Karhun kansan juhlassa aiemmin, ole rohkeasti yhteydessä minuun osoitteessa agentfuchi ät gmail piste com.
Myö käytiin vuosia sitten ensmäistä kertaa sienimetässä tulevan vaemon kanssa. Olipa se ilonen yllätys, että syötiin suppiskeittoa samalla reseptillä sen retken jäläkeen mitä meijän häissä tänä kesänä. Ne tanssittiin minun kotikylällä Sonkakoskella Pohjois-Savossa väentapasin menoin.
Vuan mitenkä se väentapasuus niissä juhlissa näky?
Ensinnä vois lähtee vihkimisestä. Sen suoritti juhlapaekalla Vanhapihan Miika meijän ollessa Ohtosen olokapäillä. Jäläkeenpäin aateltuna oltiin menneitä muistamassa, nykysiä auttamassa ja tulevia toevomassa. Kunnioitettiin lyyleillä paekkahaltijoita ja mantua että saatiin juhlia juuri sillä vanahalla tanssilavalla, mutta erityisesti mehtää ja esivanhempia. Iliman niitä kumpookaan myö ei oltas toisiamme yhytetty. Meijät avioliiton kynnyksellä olevat immeiset suojattiin asianmukaisin loitsuin, mikä rauhotti mieltä ja anto keskittyä oleennaiseen kun käsiä lautanaahalla yhteen sidottiin. Loihtipa Miika meille häävalakeen loimutessa lapsilykkyäkii, kun meillä on jäläkikasvu toiveissa. Tätä voemisti paekalla olleiden lasten ilakointi ja otranjyvien sade.
Meille ite vihkiminen oli kaanis, väkevä, liikuttavan hieno ja valtavan tärkee hetki, joka ellää meissä lopun elämää. Suat uskoo, että se hetki ee paekallaolijoitakaan jättänä kylymäks. Se ihhailu mitä seremonia osakseen sai kertoo hyvin siitä, miten tuommonen merkityksellinen ja väkevä tapahtuma voi alkavata juhlaa virittää tismalleen oekeeseen suuntaan.
Ne paekallaolijat muuten koostu meijän molempiin sukulaisista ja ystävistä. Juhla synty myös siitä väestä, joka oli paekalle tullunna. Oekeestaan ihan lähipiirin kanssa juhlittiin melekein koko viikko piirakoihin ja keitonteon, luonnonkukkiin ja koevunvesojen kerruun, pöytien kantelun,koristelun, juhlien oottamisen ja myös loppusiivouksen merkeissä. Kun kotikutosta ja alakukesänheppeetä tunnelmata haetaan, niin sen suap parraiten kun ruvetaan porukalla tekemään, ee sitä voes mistään ostaakkaan. Siinä näky kaikkiin käenjäläki. Tai olokoon paremmin vekka sitte väenjäläki.
Turhat hääkaavat niinku vaekka pöytäjärjestysten teko jätettiin poes sillä tuloksella, että immeiset oli rennosti toestesa kanssa ja suatto vaihella paekkooki että piäs seuraavata pöytää huastattammaan. Eri ikäset ja taustoista tulevat immeiset oli toestesa lomassa. Tuntu että juhlaväellä oli vilipitöntä intoo nähhä ketä muita tiällä on ja mittee kaatta hiäparin elämään on tullu sotkeuvuttua.
Meijän pöyvän vieressä oli esivanahempien pöytä. Kun sen piällä oleviin minun entisten, lähinnä isovanahemmille kuuluneihin tavaroihin yllä tikitii vaemon isän kottoo suatu kello, oli hyvä olo siitä että hyökii kaekki oli porukassa ja paekalla. Esivanahemmat on minusta läsnä meissä aena tavalla tai toisella mutta tuntuu että hyö on tuommosissa hetkissä myös paekalla ihan meistä riippumatta omana tärkeenä väkenänsä.
Nyt on sitte aenakii syntytieto onnistuneista häistä. Tarvitaan hääparille merkityksellinen vihkiminen, saman katon alle tärkeitä immeisiä eli ihanata väkkee, ruokoo juomoo ja hyvvee tahtoo. Vähän saetta ja lämmintä kesäiltoo.
Omat hautajaiset, sekä maholliset häät tai lasten nimiäiset oli erräinä syinä sille, että aekanaan Karhun kansaan liityin. Nyt sitä kautta tuli vihkiminen, löytypä eräästä vuotuisjuhlasta meijän häävaatteihin suunnittelijakii ja sitä myöten saatiin rennot mutta juhlavat ja monikäyttöset kutteet.
Kaekki tämä on väentapasuutta. Arki, juhla ja niihin väliset.
Pohjolan noituus: magian historia Pohjoismaissa on kirjoittanut uskontotieteilijä ja filosofian tohtori Karolina Kouvola, jonka aikaisempia teoksia ovat esimerkiksi Pohjolan jumalattaret ja Helsingin henget. Tämän kirjan kustantamo on Atena (atena.fi).
”Yksi kirja ei voi vastata kaikkiin kysymyksiin, mutta pyrin tarjoamaan mahdollisimman kattavan kuvan magiasta, taikuudesta ja noituudesta Pohjoismaissa rautakaudelta nykyajan kynnykselle,” Kouvola kirjoittaa esipuheessaan. Hän on taidokkasti onnistunut tiivistämään tämän aihealueen niin, että kirja on yllättävän ohut: vain 192 sivua liitteineen päivineen. Kouvola myös kannustaa lukijoita hyödyntämään kirjan lähdeviitteitä jos he haluavat löytää lisälukemista.
Kirja alkaa esipuheella ja johdannolla siitä, mitä magia oikeastaan on, mihin sitä käytettiin, ketkä ovat sitä käyttäneet, sekä miten erilaiset uskontoperinteet ovat törmänneet – toisinaan rakentavasti, toisinaan tuhoavasti. Kouvola tuo myös esille esimerkiksi sen, miten saamelaisia on toiseutettu ja eksotisoitu historian saatossa, mutta hän ei ulkopuolisena käsittele saamelaisten uskontoa tai uskomushistoriaa.
”Sana noaidi löytyy kaikista saamelaiskielistä sekä joistakin muistakin suomalaisugrilaisista kielistä, kuten suomesta muodossa noita ja virossa muodossa noid. On arveltu, että kantasana nojta olisi suomalaisugrilaista juurta,” Kouvola kertoo sanan historiasta.
Siirrymme noituuden yleiskatsauksesta raudakaudelle, jossa Kouvola käsittelee muun muassa viikinkien moninaisia magianharjoittamisen tapoja ja perinteitä; sekä kertoo lyhyesti rautakauden magiasta nykyisen Suomen alueella, josta saatu tieto perustuu paljolti arkeologisiin löytöihin ja tutkijoiden tulkintoihin.
”Rautakautta tarkastaeltaessa on hyvä pitää mielessä, että nykyisen Suomen alueella asunut väestöryhmä ei puhunut kielenään nykysuomea. Suomenlahden rannikkoalueilla on asunut germaanisia kieliä ja itämerensuomea puhuneita ihmisiä, kun taas syvemmällä nykyisen Suomen alueella puhuttiin saamelaiskielten edeltäjiä,” Kouvola muistuttaa.
Raudakaudelta jatkamme matkaa keskiaikaan ja katsomme miten noituus on näkynyt käräjätuvissa. Jälkimmäisestä aiheesta Kouvola kirjoittaa kattavasti ja tuo esille miten noituusoikeudenkäynnit erosivat Pohjoismaissa muuhun Eurooppaan verrattuna.
”… Aikaisemmat arviot miljoonista vuosien 1450-1750 välillä [Euroopassa] noituussyytösten kohteeksi joutuneista ovat olleet reilusti yläkanttiin mitoitettuja,” Kouvola mainitsee. Syytettyjen ihmisten määrän arvioidaan nykyisin olevan noin 200 000. Ruotsissa ja Suomessa noituusoikeudenkäyntejä käytiin pääasiassa 1600-luvulla.
Kouvola käsittelee lopuksi taikuutta Suomen ja Karjalan alueella esimodernilla ajalla. Hän kertoo muun muassa heidän maailmankuvastaan, miten taikoja tehtiin, mitä luonto ja väki ovat, sekä tietenkin tietäjistä ja heidän loitsuistaan,
Mielestäni Kouvola kirjoittaa kattavasti, selkeästi, sekä neutraalisti. Teos kannattaa lukea rauhassa jotta ehtii sisäistämään annetun tiedon eikä tule informaatioähkyä.
Sanoisin, että kirja on oikein erinomainen yleiskatsaus näinkin laajaan aiheeseen – vaikka onkin lyhyt niin se saavuttaa tavoitteensa ja tarkoituksensa – ja voin suositella sitä muillekin aihepiiristä kiinnostuneille. Kirjallisuutta riittää kahdeksan sivua teoksen lopussa, eli lisälukeminen ei todellakaan lopu kesken jos haluaa syventyä aiheeseen.
Astuvansalmen hirvet, toisella sydän on maalattu keskelle eläintä
Yksi ikimuistoisimpia kokemuksia joita minulla on ollut hengellisellä polullani, oli Astuvansalmen kalliomaalauksilla vierailu. Jo matkan päästä tunsin, miten jokin muuttui – alkoi kihelmöimään iholla, ja tämä on itselleni varma merkki siitä, että lähestyin väekästä (”energistä”, voimakasta, pyhää) paikkaa.
Kaartuva kallionseinä on suojannut maalauksia
Maalauksien näkeminen oli pysäyttävää. Paitsi että nämä maalaukset ovat uskomattoman arvokkaita mm. ikänsä vuoksi, on tämä paikka myös mitä todennäköisimmin ollut hengellisesti tärkeä alue. Astuvansalmen kallio myös näyttää kasvoilta jos katsoo sitä vesiltä, itse en valitettavasti tätä nähnyt sillä olin autolla liikenteessä. Minusta tuntui, että kalliomaalausten läheisyyteen oli kerääntynyt paljon väekästä voimaa, joka ikään kuin väreili ilmassa.
Sarvipäinen ihminen – noita?
Tämänähetkisen tietämyksen mukaan ne ihmiset, jotka ovat nämä maalaukset tehneet, eivät olleet samaa kansaa nykysuomalaisten kanssa, vaan ”me” olemme saapuneet myöhemmin tälle alueelle – tosin vaihtelevia näkemyksiä arkeologian ym. tieteenaloilla on. Ajoitusten mukaan Astuvansalmen maalaukset on tehty 6000–4200 vuotta sitten (Jussila 1999).
Se, mikä on jäänyt mieleeni vahvimpana kokemuksena tässä upeassa paikassa oli kämmenen kuva kallionseinämässä.
Kämmenen kuva, ihmisyyden ydin
Vaikka minulla ei välttämättä ole minkäänlaista veri- tai geenisidettä niihin ihmisiin, jotka ova tehneet nämä maalaukset, tunsin syvää yhteyttä kämmenen kuvaan – kuin joku menneestä olisi sen kautta sanonut: ”Olin täällä, olin olemassa!”
Siinä oli jotain niin inhimillistä, jotain niin arkista – jotain niin pyhää.
Alkaa itkettää (hyvällä tavalla) kun vain muistelen kokemusta!
Hiljennyin maalauksien luokse pitkäksi aikaa, ihan vain katsomaan, ihmettelemään ja pohtimaan. Ajattelin aikaa, ihmisyyttä, mennyttä ja tulevaa, sielunkiertoa ja pyhyyttä. Lausuin muutamat runot jotka koin tilanteeseen sopiviksi, jätin pienet juoma-antimet parkkipaikan lähellä kasvavan suuren männyn juurelle, ja otin kuvat muistoksi vierailustani.
Jos nyky-Suomen alueen kalliomaalaukset kiinnostavat, suosittelen lämpimästi lukemaan ”Suomen esihistorialliset kalliomaalaukset”, kirjoittanut Ismo Luukkonen.
Vainajien pöytä täyttyy muistoesineistä ja kuvista kekrinä
Kokoonnuimme yhdessä lokakuisena viikonloppuna juhlistamaan kekriä, josta vanhastaan alkaa uusi sato- ja karjanhoitovuosi; juhlassa muistimme myös esivanhempiamme ja osoitimme kiitollisuutta menneestä vuodesta.
Saimme viikonloppuna nauttia loppusyksyn ruskan väriloistosta sekä kauniista säästä. Ja kuten aina, kiitän kaikkien juhlioiden puolesta keittiönväkeä erinomaisesta ruuasta. Kekripukki kävi myös hakemassa oman osuutensa ruuasta ja juomasta.
Kekripukki
Juhlassa halukkaat saivat osallistua saunarituaaliin, jossa jätimme taakse menneen vuoden taakkoja sekä vahvistimme yhteyttä esivanhempiin.
Lauantai-iltana oli myös mahdollisuus osallistua noitumiseen (rekonstruktoitu itämerensuomalainen ’shamanistinen’ sessio). Noitumisen aikana ja sen jälkeen koettiin paljon tuonpuoleiseen matkanneiden läsnäoloa ja kosketusta. Oli tilaa ja aikaa puhua kuolemasta, kuolleista ja surustaan avoimesti – kirjoittajan mielestä tämä oli hyvin katarttinen kokemus.
Juhlan lopuksi oli hyvä lähteä kotimatkalle matkaloitsun ja auton syntysanojen turvin.
Auta minua, taattoseni Tuonelasta, maamoseni maaemästä, kaikki suuret sukukunnat, heleät heimokunnat, kalliit syntyiset!
Muista minua, taattoseni Tuonelasta maamoseni maaemästä, kaikki suuret sukukunnat, heleät heimokunnat, yhdeksästä polvesta yhdeksänteen polveen, muistetut ja muistamattomat, tiedetyt ja tietämättömät, kaikki minua auttavat ja rakastavat, päästävät ja pelastavat!
Kekriä juhlitaan loka-marraskuun vaihteessa. Karhun kansa kokoontuu silloin yhteen juhlistamaan vuodenvaihdetta, esivanhempia ja tuonilmaisiin lähteneitä läheisiä. Monet vanhat kekriperinteet ovat säilyneet nykypäiviin saakka joulun aikaan siirtyneinä. Tällaisia tapoja ovat esimerkiksi runsas syöminen, vainajien muistaminen ja kekripukkien vierailu. Ulos sytytetään pyhä kekrivalkea, jota pidetään yllä juhlallisuuksien ajan. Juhlatilaan valmistetaan vainajien pöytä, jolle kerätään valokuvia ja muistoesineitä edesmenneistä sukulaisista ja ystävistä. Vainajille kootaan illan juhla-aterian ruuista oma lautasellinen, heille esitetään yhdessä Vainajien rukous ja heitä muistetaan ajatuksin, sanoin ja lauluin.
Kekrin juhla-aterian tultua tarjolle on sauna varattu vainajille, eikä elävien pidä tänä aikana mennä heitä siellä häiritsemään. Juhlaruokailun aikana paikalle saattaa ilmaantua yksi tai useampi kekripukki vierailulle ja hämmennystä aiheuttamaan. Kekripukkeja lahjotaan ruualla ja juomalla, jotta he lähtisivät pois tekemättä tuhoja. Myöhemmin illalla vainajat maanitellaan antimien avulla ulos saunasta, jotta elävät pääsevät vielä kylpemään.
Tämän vuoden Kekri juhlitaan Parkanossa, Vahojärven leirikeskuksessa.
Juhlaan mahtuu yhteensä 50 henkilöä ja juhla täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä.
Juhlamaksu on 25€ yli 15-vuotiailta, 15€ 7-14 -vuotiailta ja päiväkävijöiltä 10€. Alle kouluikäiset siis juhlivat maksutta. Erillinen ruokamaksu on 25€ yli 15-vuotiailta, 15€ 7-14 -vuotiailta ja 10€ päiväkävijältä. Maksuohjeet saat sähköpostitse ja maksun eräpäivä on 13.10.. Mikäli maksun maksamisessa on hankaluuksia, älä pelkää ottaa yhteyttä juhlanjärjestäjiin.
Keväällä ennen ensimmäistä verkonlaskua, varmistan saaliin saannin rituaalilla. Kuten metsästäessänikin, osoitan kalastamiseen liittyvälläkin rituaalilla, etten ole sen parempi tai pahempi kuin muutkaan luomakunnan eläjät. Suhtaudun veteen, veden haltijoihin ja kaikkiin sen eläjiin nöyrällä kunnioituksella. Osoitan pyytäväni, enkä riistäväni kalaa veden väeltä.
Yksi tapani on keväällä rantojen sulina ollessa kahlata eräässä lahdessa veden varassa kasvavan tervalepän äärelle. Lepän äärellä jätän antimiksi hopeasta vuoltuja siluja veden väelle.
Toinen tapani on ennen verkonlaskua pudottaa veneen reunan yli hopeasta vuoltuja siluja syvänteeseen, johon ensimmäinen verkko tullaan laskemaan. Antimiksi hopean sijasta käytän myös viinatilkkaa järviveteen valuttamalla, tai upotan kolme itse tekemääni punaisella langalla toisiinsa sidottua tuohisormusta kivipainolla järven pohjaan.
Molemmissa tapauksissa esitän lyylien, eli antimien jättämisen jälkeen seuraavan luvun joko laulaen tai lausuen:
Vellamo ve’en emäntä, Ahti aaltojen isäntä. Anna miulle ahvenia, pitkäpiikkiselkäsiä. Muikkuja hopeaisia. Veen viljojasi komeita. Avarasta aitastasi, alta aaltojen syvien.
Uusin rituaalin joka kevät jäiden lähtiessä tai niiden jo lähdettyä. Tämä on pyyntöni, jota vastaan odotan saavani kalasaalista. Pyyntöni osoitan erityisesti ennen vuoden ensimmäistä verkonlaskua. Pääsääntöisesti pyydän muikkua ja ahventa, mutta tokihan sentään muutkin kalat kelpaavat.
Kevään ensimmäisestä kalasaaliistani lasken kiitokseksi 1-3 kalaa elävinä takaisin veteen. Suurin osa saaliista päätyy ilman muuta ruokapöytään, joista 1-3 ruoaksi valmistettua kalaa jätän saatesanoin pitämyspuun äärelle antimiksi sukuni vainajille. Täten kaikki osapuolet saavat osansa kevään ensimmäisestä kalasaaliistani. Samalla tässä rituaalikokonaisuudessa toteutuu perinteinen saaliin jatkuvuuden varmistaminen. Ajatuksenani on, että ”pyydän ottaakseni vain sen, jonka tarvitsen” ja tunnustan arvostavani ja kunnioittavani saalistani. Olipa saaliin määrä sitten pienempi tai suurempi, se ansaitsee aina kiitollisuuden osoituksen.
Verkkokalastuksen lisäksi pidän myös pilkki- ja onkikalastuksesta. Muistan äitini joskus kertoneen, että ennen vanhaan ongen syöttiin sylkäistiin ja vasta sitten onki laskettiin järveen. Hän kertoi, että kyllä sillä konstilla ainakin ennen kala hyvin onkeen kävi. Kireitä siimoja!
Toukokuun loppu kielii ympäristössä näyttävästi alkavasta kesästä. Kevätkylvöt on tehty ja uusi kasvun ja kukoistuksen aikakausi on alkamassa. Tuntuu kuin koko maailma syntyisi uudelleen pitkän ja pimeän talven jälkeen. Kevät on rinnassa ja se tuntuu hellivänä palona syvällä sisimmässä samalla, kun armas aurinko lämmittää talven kalvattamaa ihoa. Ilmassa on Ukon vakkojen tuntua. Harmi vain, etten aina työkiireideni tai sitten vain muiden kiireideni takia pääse ottamaan osaa Karhun kansan järjestämiin Helajuhliin tai toisin sanoen Ukon vakkoihin. Ukon vakat ovat itselleni erityisen tärkeä ja merkityksellinen pyhä, enkä aio jättää sitä noteeraamatta. Kerron teille nyt, kuinka vietän Ukon vakkoja kotonani.
Sauna on pyhitetty ja lämmitetty. Siellä peseytyy pois edellisen talven kylmyys ja pimeän vuodenajan pysähtyneisyys. Kuukausi sitten käymään laitettu kotiolut on valmista ja pienimuotoinen juhla-ateria on valmistettu. Siihen kuuluu keväällä itse kalastettua muikkua, edellisenä talvena pyydettyä riistaa, perunaa, naurista ja muita juureksia, leipää ja tietysti itse valmistettua olutta. Kaikkea tätä ei kuitenkaan ole tarkoitettu vain itselle, vaan osansa juhla-ateriasta saavat myös sukuni vainajat ja ukko Ilmarinen. Tätä varten olen valmistanut tuohiroveen, johon laitan osaset juhla-ateriasta ja tämän lisäksi joukkoon tulee vielä olutmaltaita.
Antimia sisältävän tuohiroveen kannan mukanani pitämyspuun äärelle, jonka rungon ympärille sidon sinisestä, punaisesta ja valkoisesta villalangasta valmistetun nauhan. Esitän tervehdyksen:
Terve maa ja terve vuoret! Terve ilma, terve veelle! Terve mettä ja Tapio! Terve kuuluisa kuningas! Terve haltiat haossa! Terve tervehyttäjälle!
Pitämyspuun alla sytytän tulet ja esitän tulen synnyn:
Iski tulta ilman Ukko Välähytti valkiaista Kolmella kokon sulalla Kirjavia käärmehiä
Tuiskahti tulikipuna Pohjan päästä, päältä päivän Halki kuuen kirjokannen Yltä taivosten yheksän
Läpi maan, läpi manalan Mähkäsi metät ja vuoret Hiilsi hiiet, poltti portit Emänniltä kultahapset
Isänniltä partajouhet Poltti kätkyen pojalta Liekun tyttösen tyköä Siitä vierähti vesille
Selvälle meren selälle Alle aaltojen syvien Upposi tulikipuna Vieri virtoihi suvannon
Päivänä koin kolmantena Neljäntenä ehtosella Söi tulen sinine siika Söi lohi punane siian
Lohi luotojen lomassa Kipunan tuon kuumottaissa Harmaa hauki piikkihammas Sata syltä leuan pohjat
Nielasi lohen tulisen Joutu tuo tulikipuna Hauen suolen soikuroihi Suuren veen suen mahoihi
Tuo on vanha Väinämöine Nenässä utusen niemen Tuumiivi, ajattelevi On tuuma tulen varalle
Maan matosia keräili Tuonen toukkia manalta Poltti vaskivenhosessa Rautasessa ruuhessansa
Tuhkan kylvi kynnökselle Sariolan salmen päähän Siitä liinoja sikisi Hampunvarsia vesovi
Siitä vanha Väinämöine Niitti niemen, työsti liinan Niistä nuotaksi punovi Harmaan hauen pyytääksensä
Nuotan sai vetehen viemän Päivän tuo veti ja toisen Koko päivän kolmannenkin Ei nuotassa tyhjän täyttä
Hauki harman alta nousi Tulensyöjä veen syvistä Siitä vanha Väinämöine Miekan huotrasta hapusi
Viilsi hauen vattan halki Saatii suolesta soroset Ottipa kerän kätehen On siinä sinikeräne
Halkasi sinikeräsen On siinä punakeräne Halkasi punakeräsen On pyhä tuli pivossa
Kun nuotio roihuaa, lausun saatesanat asettaessani antimilla täytetyn tuohiroveen tuleen ja valelen olutta pitämyspuun rungolle:
Terve tän maan haltialle. Terve menneet miun sukuni. Terve Ukko taivahinen. Täs osaksenne on lyylit.
Näin sukuni vainajat ja Ukko saavat osansa juhla-ateriasta antimikseen. Esitän vapaamuotoisesti toiveeni vainajille ja lausun sanat Ukolle:
Oi Ukko ylinen vaari Ilmojen isä ikuinen Vakkaan antimet valittu Vanhan taivaisen varaksi
Oi Ukko ylinen vaari Ilmojen isä ikuinen Pilvilinnojen pitäjä Hattaroitten hallitsija
Nosta pilvi luotehesta Toinen kohti koillisesta Syrjin yhtehen syseä Lomatusten loukahuta
Saattele sateita meille Kostuttele maat ja mannut Että viljat virkoaisi Sato kallis sais sateita
Pirottele pilvistäsi Orahille kasvaville Anna maillesi makua Pelloillesi pehmitystä
Ukon maljan nyt myö juomme Nostetaan ylös pikarit Kohotellaan kolpakoita Juhlitaan Ukon pitoja
Nyt juon Ukon maljan ja hiljennyn hetkeksi. Edessäni on kulho, jossa on järvestä nostamaani vettä. Otan kulhosta vettä oikeaan kouraani ja heitän sitä ilmaan. Kuin sateena se laskeutuu pitämyspuun rungolle, sihahtaen tuleen ja päälleni. Kumarran pitämyspuulle päin kolme kertaa ja istahdan tulille. Aloitan juhla-aterian syömisen nyt itse. Siinä istuessani tunnen olevani maailman keskipisteenä. Mielessäni ja sydämessäni ovat edesmenneet sukulaiseni ja samalla tunnen toiveikkuutta alkavan kesän edessä. Kaikkialla ympärillä on aistittavissa uudelleen syntyminen, valo, viljavuus, alkava kasvu ja kukoistus, joka huipentuu Ukon juhlaan. Ukon juhlaan, joka tänä päivänä tiedetään paremmin juhannuksena. Mutta nyt olen tässä hetkessä kiinni. Olo on sanoinkuvaamattoman autuas. Olen kosketuksessa pyhään ja tunnen elon kirkkaan sykkeen rinnassani.
