Kuva: Jussi Autio

Myö käytiin vuosia sitten ensmäistä kertaa sienimetässä tulevan vaemon kanssa. Olipa se ilonen yllätys, että syötiin suppiskeittoa samalla reseptillä sen retken jäläkeen mitä meijän häissä tänä kesänä. Ne tanssittiin minun kotikylällä Sonkakoskella Pohjois-Savossa väentapasin menoin.

Vuan mitenkä se väentapasuus niissä juhlissa näky?

Ensinnä vois lähtee vihkimisestä. Sen suoritti juhlapaekalla Vanhapihan Miika meijän ollessa Ohtosen olokapäillä. Jäläkeenpäin aateltuna oltiin menneitä muistamassa, nykysiä auttamassa ja tulevia toevomassa. Kunnioitettiin lyyleillä paekkahaltijoita ja mantua että saatiin juhlia juuri sillä vanahalla tanssilavalla, mutta erityisesti mehtää ja esivanhempia. Iliman niitä kumpookaan myö ei oltas toisiamme yhytetty. Meijät avioliiton kynnyksellä olevat immeiset suojattiin asianmukaisin loitsuin, mikä rauhotti mieltä ja anto keskittyä oleennaiseen kun käsiä lautanaahalla yhteen sidottiin. Loihtipa Miika meille häävalakeen loimutessa lapsilykkyäkii, kun meillä on jäläkikasvu toiveissa. Tätä voemisti paekalla olleiden lasten ilakointi ja otranjyvien sade.

Meille ite vihkiminen oli kaanis, väkevä, liikuttavan hieno ja valtavan tärkee hetki, joka ellää meissä lopun elämää. Suat uskoo, että se hetki ee paekallaolijoitakaan jättänä kylymäks. Se ihhailu mitä seremonia osakseen sai kertoo hyvin siitä, miten tuommonen merkityksellinen ja väkevä tapahtuma voi alkavata juhlaa virittää tismalleen oekeeseen suuntaan.

Ne paekallaolijat muuten koostu meijän molempiin sukulaisista ja ystävistä. Juhla synty myös siitä väestä, joka oli paekalle tullunna. Oekeestaan ihan lähipiirin kanssa juhlittiin melekein koko viikko piirakoihin ja keitonteon, luonnonkukkiin ja koevunvesojen kerruun, pöytien kantelun,koristelun, juhlien oottamisen ja myös loppusiivouksen merkeissä. Kun kotikutosta ja alakukesänheppeetä tunnelmata haetaan, niin sen suap parraiten kun ruvetaan porukalla tekemään, ee sitä voes mistään ostaakkaan. Siinä näky kaikkiin käenjäläki. Tai olokoon paremmin vekka sitte väenjäläki.

Turhat hääkaavat niinku vaekka pöytäjärjestysten teko jätettiin poes sillä tuloksella, että immeiset oli rennosti toestesa kanssa ja suatto vaihella paekkooki että piäs seuraavata pöytää huastattammaan. Eri ikäset ja taustoista tulevat immeiset oli toestesa lomassa. Tuntu että juhlaväellä oli vilipitöntä intoo nähhä ketä muita tiällä on ja mittee kaatta hiäparin elämään on tullu sotkeuvuttua.

Meijän pöyvän vieressä oli esivanahempien pöytä. Kun sen piällä oleviin minun entisten, lähinnä isovanahemmille kuuluneihin tavaroihin yllä tikitii vaemon isän kottoo suatu kello, oli hyvä olo siitä että hyökii kaekki oli porukassa ja paekalla. Esivanahemmat on minusta läsnä meissä aena tavalla tai toisella mutta tuntuu että hyö on tuommosissa hetkissä myös paekalla ihan meistä riippumatta omana tärkeenä väkenänsä.

Nyt on sitte aenakii syntytieto onnistuneista häistä. Tarvitaan hääparille merkityksellinen vihkiminen, saman katon alle tärkeitä immeisiä eli ihanata väkkee, ruokoo juomoo ja hyvvee tahtoo. Vähän saetta ja lämmintä kesäiltoo.

Omat hautajaiset, sekä maholliset häät tai lasten nimiäiset oli erräinä syinä sille, että aekanaan Karhun kansaan liityin. Nyt sitä kautta tuli vihkiminen, löytypä eräästä vuotuisjuhlasta meijän häävaatteihin suunnittelijakii ja sitä myöten saatiin rennot mutta juhlavat ja monikäyttöset kutteet.

Kaekki tämä on väentapasuutta. Arki, juhla ja niihin väliset.

-Santeri Niskanen